"No, ei siltä tarvitse hätäillä", vastasi Majauszkiene; "laki ei tee muuta erotusta, paitsi että se pakottaa ihmisiä valehtelemaan lastensa ijästä. Se lie suoraan ollut lainlaatijain tarkotuskin; sillä paljon on täällä sellaisia perheitä, joiden on mahdoton tulla toimeen ilman lasten työtä, eikä laki taas myönnä heille mitään muutakaan toimeentulon mahdollisuutta. Sattuu usein Packingtownissa, ettei mies saa kuukausmääriin työtä, kun sen saaminen on helppoa lapselle; yhä otetaan käytäntöön uusia koneita, joita lapsi voi hoitaa ihan yhtä hyvin kuin mies ja vain kolmanneksella tämän palkasta."
Sitte muori vielä palasi talon historiaan. Seuraavassa perheessä kuoli vaimo. Se tapahtui, sittekun he olivat asuneet siinä lähemmäs neljä vuotta, ja joka vuosi oli vaimo synnyttänyt kaksoset — heillä kihisi lapsia enemmän kuin voi laskeakaan. Vaimon kuoleman jälkeen mies päätti edelleen käydä työssä koko päivät ja antaa tensikkain itse hoitaa itsensä. Naapurit tosin niitä silloin tällöin katsoivat, etteivät ne järkiään kuolleet viluun; mutta kerran olivat ne saaneet olla yksin kolme päivää, ennenkun saatiin kuulla, että isä oli kuollut. Hän oli jonkunlainen päällysmies Jonesin tehtaassa, ja oli siellä haavotettu härkä päässyt hänen kimppuunsa ja puskenut hänet kuoliaaksi. Sitte olivat lapset hajautuneet maailmalle, ja yhtiö oli vielä samana viikkona myynyt talon eräälle uudelle siirtolaisperheelle.
Tällä tapaa tuo hirvittävä vanhus jatkoi kertomustaan, ja hän näytti oikein nauttivan niiden asiain kamaluudesta, joita kuvasi. Kuinka paljon siinä oli liioittelua — kukapa sen voi sanoa? Se tuntui liiankin todenperäiseltä. Esimerkiksi kaikki mitä hän puhui loihtimisesta. He eivät tosin loihtimisesta tienneet mitään muuta, kuin että se saatti tehdä ihmisiä sairaiksi; ja vasta pari viikkoa sitten oli heitä säikähdyttänyt vanhan Antanaksen sairastuminen. Tauti näytti vievän tykkänään vallan hänestä; kaikkialla näkyi lattialla punasia verijälkiä hänen ysköksistään.
Mutta kaikki tämä oli sittekin vain vähäpätöistä siihen verraten, mikä jälestä tuli. He olivat alkaneet kysellä muorilta, minkä vuoksi hänen kuvaamansa perheet olivat olleet kykenemättömiä suorittamaan maksujaan, ja he vetosivat omiin maksuehtoihinsa todistaakseen, ettei maksamisen suinkaan tarvinnut olla mahdotonta. Isoäiti Majauszkiene väitteli vastaan:
"Te puhutte kahdestatoista dollarista kuussa; mutta siihen eivät sisälly korot."
He tirkistelivät häneen. "Korot!" huusivat he.
"Niin, korot siitä summasta, jota ette vielä ole suorittaneet", hän vastasi.
"Mutta eihän meidän tarvitse suorittaa mitään korkoja!" huudahti heistä kolme tai neljä yhdellä haavaa. "Meidän on vain maksettava kaksitoista dollaria kuukausittain."
Mutta silloin eukko nauroi heille. "Te olette tosiaankin kaikki samallaisia", sanoi hän, "he pettävät teitä ja syövät teidät elävältä! He eivät koskaan myö talojaan laskematta korkoa puuttuvalle kauppasummalle. Menkää nyt hakemaan kauppakirjanne, niin saamme nähdä!"
Todellista sydämmenvavistusta tuntien Teta Elzbieta avasi kaapinlaatikon ja otti esiin kauppakirjan, joka jo oli tuottanut heille niin paljon mieliharmia ja vastuksia. Kaikki kokoutuivat jännitettyinä vanhan vaimon ympärille, joka englanninkieltä ymmärtävänä pikaisesti silmäili sitä. "Kas niin", sanoi hän vihdoin, "tässä se nyt on, kuulkaa itse: 'Laskien sille kuukautista korkoa 7 prosentin mukaan vuodessa'."