Kuolemanhiljaisuus seurasi huoneessa.
"Mitä sillä oikein tarkotetaan?" Jurgis vihdoin kuiskaten kysäsi.
"Sillä tarkotetaan", vastasi toinen, "että teidän on maksettava kahdeksan dollaria ja neljäkymmentä senttiä ensi kuussa, paitsi kahdentoista dollarin suuruista vähennysmaksua. Se tekee yhteensä kaksikymmentä dollaria ja neljäkymmentä senttiä."
Ei kuulunut hiiskaustakaan. Kaikkien rinnoissa tuntui tukehduttava tunne, aivan kuin olisi painajainen heitä vaivannut, he tunsivat vajoavansa vajoamistaan pohjattomaan syvyyteen. He näkevät itsensä kuin yht'äkkiä salaman valaisemina — säälimättömän, julman, kiduttavan kohtalon uhreina. Kaikki heidän ihanat tuulentupansa särkyivät kuin saippuakuplaset heidän silmäinsä edessä. Ja koko ajan tuo onnettomuutta ennustava eukko jatkoi puhettaan. He toivoivat hänen toki viimeinkin lopettavan, sillä hänen lörpötyksensä tuntui heistä korpin raakkunalta. Jurgis istui kokoonpuristetuin nyrkin ja pyyhki hikeä otsaltaan, ja Ona tunsi kurkussaan jotakin kovaa ja ilkeätä, joka oli tukahduttaa hänet. Sitte äkkiä Teta Elzbieta katkasi äänettömyyden voihkasten, ja Marija alkoi väännellä käsiään ja sopertaa: "Ai! Ai! Beda man!" (Voi, voi, minua onnetonta!)
Mutta kaikki heidän huutonsa ei asiaa tietystikään parantanut. Tuossa istui isoäiti Majauszkiene, järkähtämättömänä kuin itse kohtalo. Ja paperissa oli tuomio luettavana selvin kirjaimin. Se ei mitään auttanut, että he eivät siitä olleet tienneet; se vain riitti, että he tulisivat sen tietämään, kun heidän aikansa tuli.
Seuraavan yön he viettivät surren, unettomina ja valitellen. Lapset heräsivät ja ymmärsivät heti, että jokin asia oli hullusti. Nekin rupesivat huutamaan, niin että koko talo kaikui vanhempien voivotuksista ja nuorempien kirkunasta. Huomenissa kuitenkin täytyi useimpain lähteä työhönsä, sillä teurastamot eivät toki pysähtyneet heidän surujensa takia.
Mutta kello 7 aamusella seisoivat Ona ja hänen emintimänsä petollisen asiamiehen ovella. Niin — luomatta edes silmiään ales tai punastumatta hävyttömyydestään myönsi tämä asianlaidan todella olevan niin; heidän täytyi maksaa niin hyvin vuokraa kuin korkoakin. Silloin tuli Teta Elzbieta raivoihinsa ja puhkesi niin äänekkäisiin vastalauseisiin ja nuhteisiin, että ohikulkijat pysähtyivät kuuntelemaan. Mutta nyt kävi asiamieskin kärsimättömäksi ja sanoi heille, että hän oli tarpeeksi selittänyt asiaa heille; jos he olivat käsittäneet hänet väärin, oli se heidän oma syynsä, häntä se ei liikuttanut. Niillä puhein he saivat lähteä.
Kun Ona myöhemmin meni teurastamoille ja päivällisaikana tapasi Jurgiksen, kertoi hän tälle kaikki. Jurgis otti asian kuitenkin tyvenesti — hän oli jo kauvan uskonut, että kauppa oli mennyt vallan hullusti päin. Mitäpä tässä oli tehtävänä? Heidän oli lykättävä häänsä vielä tuonnemmaksi; ja sitte hän toisti vanhan mielilauseensa: "Minä teen työtä vielä kovemmin kuin ennen!" Myöskin Onan olisi kentiesi parasta katsella työtä. Ja pikku Stanislovaksenkin kertoi Ona Teta Elzbietan päättäneen lähettää tehtaaseen.
Ona päätti mielessään päivän, jolloin hän lähtisi etsimään itselleen jotakin työtä. Kun oli jo myöhä ilta, tuli Marija kotiin ja kertoi puhelleensa erään Jasaityte nimisen tytön kanssa, jolla oli ollut ystävä, ken työskenteli Brownin pakkaushuoneissa ja oli luvannut voivansa hankkia Onallekin työtä siellä. Mutta johtajatar siellä oli kuulemma sitä lajia, joka kernaasti otti vastaan lahjoja. Kenenkään ei auttanut etsiä työtä siitä laitoksesta, jolla ei ollut 10-dollarista painaa hänen käteensä. Muutamien neuvottelujen jälkeen Ona saikin paikan, kun oli antanut johtajattarelle kymmendollarisensa. Hänen tehtävänään tuli olemaan kääreitten ompeleminen sianliikkiöiden ympärille, työ tapahtui alhaalla kellareissa, ja palkkaa maksettiin 8-10 dollaria viikossa. Jurgis ei kellarityöhön ollut oikein tyytyväinen, mutta olihan työ helppoa eikä kukaan saanut koskaan vallan mieleistään tointa.
Tällä välin oli Teta Elzbieta vienyt pikku Stanislovaksen erään papin luo, jolta käteistä korvausta vastaan oli saanut kirjallisen todistuksen siitä, että poika oli kahta vuotta vanhempi kuin hän todella oli. Siten oli poikanen valmis lähtemään onneansa etsimään. Sattui että Durhamiin juuri tällöin oli hankittu uusi ihmeellinen ihranvalmistuskone, jota lapsikin voi hoitaa; ja kun konttorin ovelle asetettu tarkastusmies näki Stanislovaksen papereineen, hymyili hän itsekseen ja kutsui hänet luokseen huutaen: "Czia! Czia!" (Tänne! Tänne!) Niinpä poikanen astui sisään pitkään kivitettyyn käytävään, kiipesi ylös loppumattomia portaita ja saapui isoon, sähköllä valaistuun saliin, jossa uudet ihranvalmistuskoneet pyörivät. Hänen siellä hetken hiukan peloissaan tähysteltyä ympärilleen, tuli hänen tykönsä muuan mies ja kysyi mitä hän tahtoi. "Työtä!" vastasi poika. "Kuinka vanha olet?" — "Kuusitoista vuotta!" Tarkkoja siellä oltiinkin tässä suhteessa, sillä kerran tai pari vuodessa saapui tehtaaseen valtion tarkastaja, joka kyseli yhdeltä ja toiselta lapselta, vanhako hän oli. Ja tehtaanomistajilla oli pätevät syynsä pysyä hyvissä väleissä lain ja sen kaikkien edustajien kanssa eri aloilla.