Siten ratkaistiin pikku Stanislovaksen kohtalo. Tunnin toisensa, päivän toisensa, vuoden toisensa jälkeen hän sai seista samalla kohdalla, noin neliöjalan suuruisella osalla lattian pinta-alaa — kello seitsemästä aamulla päivällislomaan asti ja sitte puoli kahdestatoista puoli viiteen iltapäivällä. Koskaan hän ei saanut tehdä muunlaisia liikkeitä kuin sellaisia, joita ihran kaataminen suppiloihin vaati. Kesällä hän poltti itseään kuumista kannuista, talvella hänen pienet sormensa paleltuivat hänen alituisesti käsitellessään jääkylmää metallia. Puolen vuotta oli pimeätä, kun hän pääsi pois tehtaasta. Ja tästä työstä hän viikon lopussa peri palkakseen kolme dollaria, laskettuna viiden sentin mukaan tunnilta — saman palkan, jonka yleensä ansaitsevat ne 3/4 miljoonaa lasta, jotka nykyään työskentelevät Yhdysvaltain tehtaissa hennon henkensä elättämiseksi.

Nyt perhe jälleen alkoi tointua masennuksestaan. Jurgis ja Ona tekivät laskujaan ja havaitsivat, että pikku Stanislovaksen työansio nousi hiukan ylemmäksikin kuin heidän kuukausittain suoritettavansa korko, joten heidän olonsa ei ollut juuri huonompi kuin ennenkään. Heitä ilahutti sitäpaitsi huomata, että poikanen itsekin oli huvitettu työstään ja rahanansiostaan. Ja kaikkein parasta oli, että he molemmat rakastivat toisiaan niin hartaasti ja uskollisesti.

VII LUKU.

Koko kesän ahersi perhe kaikesta voimastaan, ja syksyllä arvelivat Jurgis ja Ona koonneensa kylliksi varoja voidakseen viettää häänsä kaikella kotoisten traditsionien mukaisella komeudella. Marraskuun jälkipuoliskolla he vuokrasivat salin ja kutsuivat kaikki ystävänsä häihin, aiheuttaen itselleen yli sadan dollarin suuruisen velan.

Se oli julma ja katkera koettelemus, joka saattoi heidät vallan epätoivoon. Juuri tänä aikana heidän piti se saada, kun heidän sydämmensä olivat arimmillaan! Sellainen surkea alku heidän avioelämälleen! Kaikki olivat toivoneet ja ennustaneet heille onnea; he olivat avanneet sydämmensä kuten kukkaset keväällä umppunsa avaavat, mutta armoton talvi oli pudottanut luntaan niihin. He ihmettelivät tokko keittenkään toisten rakkaus maailmassa oli tullut niin raadelluksi ja tallatuksi kuin heidän?

Heidän yllään kohisi puutteiden myrsky, säälimättömänä ja julmana. Jo hääpäivänsä jälkeisenä aamuna oli heidän kiirehdittävä työpaikkoihinsa. Se olikin viisainta, sillä muuten he olisivat voineet äkkiarvaamatta kadottaa paikkansa. Kaikkien täytyi lähteä, yksin pikku Stanislovaksenkin, vaikka hän voi pahoin, koska oli edellisenä yönä syönyt liian paljon makkaraa ja vihanneksia. Koko päivän hän seisoi koneensa ääressä, vaikka hänen silmänsä alituisesti menivät kiini. Ja kuitenkin hän oli menettää paikkansa, sillä päällysmiehen täytyi herättää hänet kahdesti.

Kului viikon päivät, ennenkun heidän elämänsä jälleen kulki säännöllisillä raiteillaan, eikä heidän kotinsa ollut tällä aikaa mikään hauska paikka kaikkine itkevine lapsineen ja murheen murtamine aikaihmisineen. Jurgis kadotti vähitellen hilpeää luonnettaan. Se tapahtui etupäässä Onan takia, sillä tämä oli niin heiveröinen ja arka eikä ollenkaan luotu tällaista elämää kestämään. Sata kertaa päivässä väänteli Jurgis tuskasta käsiään ajatellessaan Onaa, jopa unhotti vallan työnsä. Ona oli liian hyvä hänelle, sanoi hän itselleen, ja tämä huomio suretti häntä. Niin kauvan oli hän isonnut ja janonnut tätä hentoa ihmiskukkaa omakseen; mutta nyt kun omistamisen aika oli tullut, tunsi hän, ettei hän ollut ansainnut tätä onnea. Että Ona sittekin huoli hänestä, ei ollut hänen ansiotansa, vaan kaikki Onan hyvyyttä. Mutta hän päätti lujasti itsekseen, ettei antaisi Onan huomata tätä ja katua antautumistaan hänelle. Hän tahtoi pitää huolta hänen pienimmistäkin tarpeistaan, ottaa vaaria kaikista oman käytöksensä kömpelyyksistä ja heikkouksista, ympäröidä pikku vaimonsa polttavalla ja huumaavalla hellyydellä. Kyyneleet tulivat Onalle niin herkästi silmiin ja hän katseli Jurgista niin rukoilevasti — hänen asiansa oli, ettei Ona tässä hellyydenkaipuussaan koskaan pettyisi ja kohtaisi hänen puoleltaan raakaa ymmärtämättömyyttä.

Hänen velvollisuutensa oli suojella Onaa, taistella hänen puolestansa kaikkea hirvittäväisyyttä vastaan, joka täällä ympäröi heitä kaikilta tahoilta. Hänhän oli Onan ainoa tuki ja turva, ja jos hän horjahtaisi, oli Ona hukassa. Hän tahtoi sulkea hänet kiinteimpään syleilykseensä ja puolustaa häntä koko maailmaa vastaan. Hän oli nyt oppinut täysin tuntemaan ympäristönsä, tämän hirveän Chikagon, jossa he elivät. Täällä vallitsi "kaikkien sota kaikkia vastaan", kamala taistelu olemassaolosta. Kaikki nämä tehtaat, kaikki nämä työnantajat valehtelivat työmiehilleen, valehtelivat koko maalle, valehtelivat koko maailmalle. Kivijalasta katonharjaan oli koko tämä teollisuuden ylpeä rakennus pelkkää suunnatonta valhetta.

Niin puhui Jurgis, sittekun hän oli oppinut tuntemaan täkäläiset olot perin pohjin. Sitäpaitsi oli koko liike pelkkä verenimemiskone — voitto jaettiin niin epätasaisesti — monilla oli ylellisyyttä, toiset kamppailivat kalpean kurjuuden ja hampaattoman kuoleman kanssa! Hän makasi maassa polvillaan, kädet tiukasti yhteen puserrettuina, rukoillen taivasta suojelemaan ja varjelemaan pikku Onaa kaikesta pahasta ruumiin ja sielun puolesta; ja noin viikkoa myöhemmin kohtasi Onaa hirveä isku vihollisen puolelta, jota vastustamaan ja kukistamaan Jurgis oli liian heikko. Muuanna joulukuun päivänä syöksi vesi virtoina alas samasta taivaasta, jota hän palvoen oli rukoillut, oli kuin kaikki taivaan akkunat olisivat auvenneet kuten vedenpaisumuksen päivinä. Istuapa koko päivä alhaalla Brownin kylmissä kellareissa — se ei ollut lasten leikkiä! Päällysmiehet kulkivat ympärinsä pirullinen hymy huulillaan; heille se ei mitään merkinnyt, heillä oli päällään paksut, lämpimät turkit ja jaloissa vedenpitävät kalossit. Mutta Ona oli työläisnainen, jolla ei ollut sadevaippaa eikä kummikenkiä; senvuoksi hän nousi raitiovaunuun, joka humahti ohitse kadulla. Hänellä ei ollut rahaa millä maksaa piletinhintaa — konduktööri suuttui ja vannoi, ettei hänellä ollut varaa maksaa yhtiölle hänen puolestaan omasta taskustaan, ja vihdoin täytyi Onan astua jälleen ulos kadulle myrskyyn ja sateeseen. Mutta hän ei nyt edes tiennyt missä hän oli ja minne mennä, eikä hänellä ollut penniäkään taskussa. Hänen täytyi haparoida eteenpäin jalkasin, ja kesti kauvan, ennenkun hän viimein ennätti kotiin. Siten kävi hänelle joka päivä; ei hän koskaan päässyt kotiin ennenkun myöhään yöllä, ja silloin hänen kupeitaan ja selkäänsä aina pakotti niin sanomattomasti. Kaiken lisäksi tuli, että mitä kiusaantuneemmaksi ja väsyneemmäksi Ona tuli kaikista näistä kärsimyksistään, sitä vaativaisemmaksi ja nyreämmäksi kävi työnjohtajatar, joka oli saanut päähänsä, että Onan heikkous oli vain teeskenneltyä ja johtui siitä, ettei hän ollut saanut haluamaansa vapaapäivää häittensä jälkeen. Ona luuli, ettei tämä "vanha piika" kärsinyt naineita työntekijättäriä, koska itse oli vanha ja ruma ja naimaton.

Sitten oli siellä monta muuta vaaraa ja hirmua väijymässä heitä. Lapset eivät olleet niin terveitä kuin kotona olivat olleet. Ilma täällä oli ummehtunut ja myrkyllisiä höyryjä täynnä, eikä ihmekään, sillä heidän talonsa kohdalla ei ollut mitään laskuojaa, ja viidentoistavuotinen inha ja loka oli kokoontunut lammikoiksi sen alle. Maito, jonka he saivat, oli vedellä ja kemiallisilla aineilla sekotettu kalpean siniseksi ja myrkylliseksi. Kun lapset ennen vanhassa kodissa olivat sairastuneet, oli Teta Elzbieta mennyt kokoomaan yrttejä ja parantanut ne niillä; nyt hänen oli meneminen rohdoskauppaan ja ostaminen lääkkeitä, jotka kaikki olivat väärennettyjä. Heidän teensä ja kahvinsa, kermansa ja sokerinsa olivat väärennetyt, heidän herneensä värjätyt kuparisuoloilla ja hedelmänsä aniliinimyrkyllä. Kaikki täällä oli väärennettyä! Vaatteet, joita he ostivat, olivat villasta ja pumpulista, joka oli saatu nyppimällä vanhoista vaatteista, eivätkä kestäneet pitää kauvaakaan. Yksinpä hyönteismyrkkykin, joka maksoi viisikolmatta senttiä kääre, sisälsi 95 prosenttia aivan vaaratonta kipsijauhetta, jonka valmistus korkeintaan maksoi kaksi senttiä.