Tuli ankara talvi. Vanha Antanas työskenteli pimeässä, lämmittämättömässä kellarissa, jossa voi luukkujen himmeässä valossa nähdä oman hengityksensä kaiken päivää ja jossa sormet joskus pakkasivat paleltumaan. Sellaisessa olopaikassa tauti tietysti paheni tuntuvasti, ja lopulta hän kääntyi oikein sairaaksi. Mutta siitä huolimatta hän jatkoi työtään, kunnes vielä hirvittävämpi onnettomuus kohtasi häntä. Hän työskenteli paikassa, jossa sai kahlata jalkoineen kemiallisissa nesteissä; nämä söivät vähitellen nahan hänen kengistään, pohjat irtautuivat ja hänen oma nahkansa halkeili liuskaleiksi, jotka heiluivat hänen liikkuessaan. Oi, kuinka hän kärsi — eikä ihmekään, se oli salpeteriä! Viimein ei hänen säärissään ollut yhtäkään ehjää kohtaa; näytti kuin olisivat luut tahtoneet särkeä ihon hänen päältään päästäkseen itse esiin. Eräänä yönä hän yski verta. Paikalle haettiin lääkäri, jolle maksettiin puoli dollaria siitä lohduttomasta tiedosta, ettei mitään enää voitu tehdä. Tohtori oli kuitenkin niin hienotunteinen, että lausui tämän niin hiljaa, ettei sairas sitä kuullut. Mutta pari päivää myöhemmin tavattiin Antanas-vanhus kylmänä ja jäykkänä sängyssään. Se oli kova isku Jurgikselle, sillä viisikolmatta vuotta olivat Antanas Rudkus ja hänen poikansa eläneet yhdessä Litvan metsissä miltei yksikseen ja sillä aikaa tottuneet toisiinsa kuten vain kaksi ihmistä voi tottua; mutta vielä kovempi isku oli kenties Teta Elzbietalle, että heidän täytyi luopua juhlallisista hautausmenoista kotimaan tavan jälkeen — heillä oli vain yksi ruumisvaunu sekä vuokra-vaunu vaimoja ja lapsia varten, joiden omistajien kanssa Jurgis sai kokonaisen sunnuntaipäivän kinastella maksuista.

Talvi oli pelottavan ankara. Kaduilla tehtaitten lähistöillä tungeskeli lukemattomia nälkäisiä, viluisia raukkoja kumpaakin sukupuolta. Niitä tuli työn etsintään joka aamu tuhansittain, ja ne tappelivat keskenään vimmatusti pienimmästäkin ruokaerästä. Oli ilma millainen tahansa, niin aina tulivat ne; monet palelluttivat kasvonsa tai kätensä, mutta sittekin he tulivat. Eräänä päivänä ilmoitti Durham tarvitsevansa kaksisataa miestä sahaamaan jäätä. Ja samana päivänä vielä ennen päivällistuntia saapui tuhansittain miehiä kahlaten lumen halki kaikilta tahoilta — kaikki kodittomia ja miltei nälänkuoliaita. Ne tulivat teurastamoiden alueelle kuin Egyptin heinäsirkkaparvet, täyttivät kaikki eteiset ja käytävät, nukahtaen odotellessaan päät toistensa olkapäillä ja vaatien isoäänisesti työtä, kunnes poliisin täytyi sulkea portit ja jättää loput paleltumaan ulkopuolelle. Huomenissa ennen päivän nousua oli Durhamin tehtaan edustalla kolme tuhatta miestä, joista tehtaan päällysmiehet valitsivat kaksikymmentä rotevinta; "kaksisataa" ilmotettiin olleen painovirhe.

Järvi, jolla jää oli sahattava, oli kuuden tai seitsemän kilometrin päässä kaupungista, ja kylmä, pureva tuuli suhisi pitkin sen pintaa. Toisinaan osotti lämpömittari 10 tai 20° pakkasta, ja aamusin olivat sille vievät kadut täynnä lumikinoksia aina ensikerroksen akkunain korkeudelle. Paremmin voi mielessään kuvitella kuin sanoin kuvata näiden rääsyisten jäänsahaajain suunnattomia kärsimyksiä tuolla kaikille tuulille avoimella järvenjäällä.

Ja kun näin kehnosti oli miesten laita, niin voi arvata miten säälittävä naisten ja lasten tila oli. Jotkut ajoivat työpaikkoihinsa raitiovaunuilla, jos ne olivat liikkeessä; mutta kellä oli palkkaa vain neljä senttiä tunnissa kuten pikku Stanislovaksella, sen ei kernaasti kannattanut kustantaa moista huviajelua. Lapset saapuivat käärittyinä äitiensä isoihin saaleihin, niin että noita vaeltavia vaatemykkyröitä tuskin voi ihmisiksi arvata. Muuanna kolkon kirpeänä helmikuun aamuna tuli Stanislovaksen vierustoveri tehtaaseen tuntia myöhempään huutaen tuskasta. Hänet purettiin ulos kääreistään ja muuan mies alkoi vankasti hieroa hänen korviaan; mutta ne olivat niin paleltuneet, että ne parilla kolmella nykäyksellä irtautuivat päästä. Tämän tuloksen nähdessään pikku Stanislovas sai vaistomaisen kammon kylmää kohtaan. Joka aamu, kun tuli aika lähteä tehtaaseen, rupesi hän huutamaan ja vastustelemaan. He eivät aluksi tienneet mitä hänelle tehdä — kuritukseen ei tässä tapauksessa käynyt ryhtyminen — kunnes asia järjestettiin siten, että hän lähti aina Jurgiksen mukana ja samaten palasi hänen kanssaan; ja usein, kun lunta oli tullut paljon, otti tuo harteva mies pikku toverinsa olkapäilleen ja kantoi hänet siten koko matkan. Mutta välistä jäi Jurgis tehtaaseen aina yöhön asti, ja silloin oli Stanislovaksen tila surkea, sillä hän ei tiennyt missä vartoa; jos hän ovikäytäviin pujahti, voi hän väsymyksestä nukahtaa ja paleltua kuoliaaksi.

Teurastushuoneissa ei miehillä ollut lämpimämpää, kuin jos olisivat työskennelleet ulkoilmassa. Tehtaan kaikki suojat pidettiin melkein kylmillään, paitsi keitinosastot y.m.s. paikat. Mutta näissä työskentelevät olivat eniten vaaralle alttiina, sillä heidän oli alinomaa juostava jääkylmien käytävien poikki, jolloin hikiset vaatteet jäätyivät aina aluspaitaan saakka. Jos paneutui teurastuslavalle lepäämään, oli se täynnä hyytyvää verta ja siihen jäätyi paikalla; jos nojasi pylvääseen, tuli siitä pureva kylmä ruumiiseen; ja jos laski sormen teurastusveitsen terälle, jäätyi nahka siihen kiini. Miehet käärivät kylmän takia jalkineensa sanomalehtipaperiin tai vanhoihin säkkeihin, joihin veri hyytyi, niin että jalat iltasin näyttivät norsunjaloilta. Toisinaan, kun päällysmiesten silmiltä välttyivät, työnsivät miehet lämmitelläkseen jalkansa teurasten avattuihin mahoihin tai höyryävän kuumiin vesivirtoihin, joilla sisälmykset huuhdottiin ulos; mutta sekin oli lyhytaikaista lämmintä ja kylmä puri kahta kivakammin märkiin jäseniin. Kiusallisin oli teurastus-ja palotteluveistä käyttävien miesten olo, sillä kuumat veri- ja vesihöyryt pimensivät huoneessa ilman vallan läpinäkymättömäksi —niin että vallan ihme oli, ettei tehtaassa tänä talvena teurastettu enemmän miehiä kuin nautoja ja paloteltu enemmän ihmisjäseniä kuin siankylkiä.

Ja kuitenkin kaiken tämän kurjuuden olisi voinut sietää, jos vain olisi ollut paikka missä syödä. Jurgiksen oli joko murkinoitava niiden saastaisten höyryjen keskellä, missä hän työskenteli, tai sitte juostava toveriensa kanssa johonkin niistä sadoista kapakoista, jotka ojentelivat käsivarsiaan heitä vastaan. Länteen päin teurastamoista kulki Ashland Avenue, ja sen varrella oli loppumaton rivi whiskykrouveja; pohjoiseen päin eteni 47:s katu, jonka varrella oli puolitusinaa samallaisia kortteleja; ja molempien kulmauksessa oli vasituinen "Whiskynurkka", jossa kuuden tai kahdeksan hehtaarin suuruisella alueella oli liki kaksisataa "saloonia".

Siellä kelpasi vain valita: "Tänään kuumaa herne- ja kaalikeittoa." — "Hapankaalia ja frankfurtin makkaraa, käykää sisään!" — "Lammaspaistia keitettyjen papujen kera, tervetuloa!" Kaikki nämä houkuttelevat asiat olivat painetut monilla kielillä, ja samaten vaihtelivat kapakoiden nimet loppumattomiin. Täällä oli "Kotipiiri" ja "Leponurkka", tuolla "Lämpimät liedet", "Sydänkivet", "Huvipalatsit", "Tuulentuvat", "Ihmemaat" ja "Lemmen sulot". Mutta miksi ne muuten itseänsä nimittelivätkin, olivat ne aina varmasti "Yleisiä pääkortteereja"; ja aina oli niissä lämmin liesi ja sen vierellä pöytä ja sen ympärillä ystäviä, joiden kanssa kelpasi naureskella ja puhella. Tähän kodikkaisuuteen liittyi vain yksi ainoa ehto: sinun piti juoda. Jos menit sisään lämmittelemään tilaamatta mitään, sait pian laputtaa ulos ovesta, ja jos hidastelit mennessäsi, sait pahimmassa tapauksessa olutkulpon päähäsi. Mutta kaikki miehet tunsivat ehdon ja joivat. He luulivat siten saavansa vähällä paljon, sillä ken vähänkin joi, sai ilmaiseksi täyttää vatsansa hyvällä lämpimällä päivällisellä. Näin helpolla et käytännössä kuitenkaan aina päässyt, sillä sait olla varma tapaavasi siellä tuttuja, jotka tahtoivat sinulle jotakin tarjota, ja sitte oli sinun vuorostasi tarjottava. Sekin, joka kotonaan saa ruokaa, poikkeaa mielellään kapakkaan ottamaan ryypyn tai pari, sillä se lämmittää kylmässä ja vahvistaa kovassa työssä. Ennättäähän kotiin mennä myöhemminkin, tai ei hän mene kotia lainkaan. Kapakassa on lämmintä ja hupaisia tovereita, "yhdestä ryypystä" tulee kaksi ja sitten monilukuisia. Tällä välin vaimo odottaa kotona miestään päivälliselle, mutta kun tätä ei kuulu, lähettää hän häntä katselemaan tai lähtee itse; vaimostakin tuntuu lämmin hyvältä, ehkäpä se lapsillekin tekee hyvää — ja niin joutuu koko perhe viimein kapakkaan etsimään keinotekoista lämmitystä ja virkistystä. Jatkaaksemme tätä sarjaa, voivat tehtailijat maksaa kaikki miestensä palkat maksuosotuksina; ja missäpä muualla Packingtownissa miehet voivat maksuosotuksensa vaihettaa rahaksi niin hyvin kuin kapakassa, jossa tämän suosion voi korvata nauttimalla jotakin tarjottavista?

Kaikista näistä viettelyksistä Jurgis pelastui Onaa ajattelemalla. Hän ei koskaan ottanut enempää kuin yhden ryypyn päivällisaikaan; senpä vuoksi häntä pian pidettiin kehnona toverina, jota ei erityisen lämpimästi otettu vastaan kapakoissa. Kun ilta tuli, meni hän mieluummin suoraan kotiin, auttaen Onaa ja Stanislovasta, tai usein ajaen raitiotievaunussa. Koti tosin ei ollut mikään viehättävä paikka — ainakaan tänä talvena. Tämä heidän niin kalliilla hinnalla ostamansa talo oli, kuten he nyt kokemuksestaankin tulivat huomaamaan, perin kurja ja kylmä harvoine akkunoineen, rikkonaisine kattoineen ja ravistuneine seinineen. Jurgis sai kantamistaan kantaa sinne kivihiiliä, kun hän iltasin palasi työstään. Heillä ei ollut tosin varaa ostaa itselleen useampaa kuin yksi kamiini, ja sekin oli sangen pikkuruinen eikä riittänyt saamaan edes keittiötäkään lämpimäksi pahimmilla pakkasilla. Se oli kova koettelemus Teta Elzbietalle koko päivän ajan ja myöskin lapsille niinä päivinä, jolloin he eivät voineet mennä kouluun. Iltasin perhe istui kyyristyneenä kamiinin ympäri, syöden keittonsa polviltaan; sitte polttivat Jurgis ja Jonas piippunsa, jonka jälkeen kaikki kiirehtivät makuusijoilleen pysyäkseen lämpiminä, sittekun tuli ensin oli sammutettu kamiinista hiilien säästämiseksi. Tänä talvena he oikein saivat kokea pakkasen kamaluutta. He makasivat vaatteet päällä, vieläpä ottivat päällysvaatteetkin yllensä ja kasasivat ylitsensä peittoa mitä oli; lapset makasivat yhdessä kasassa kiinteästi syleillen toisiaan, eivätkä he sittekään pysyneet lämpiminä. Tuskissaan he miltei kuvittelivat kylmyyttä jonkinlaiseksi eläväksi olennoksi, joka väijyi nurkissa näkymättömänä hyökätäkseen heidän kimppuunsa ja rääkätäkseen heitä. Sydänyöllä he voivat herätä, kun kaikki oli pimeätä; silloin he olivat kuulevinaan sen kavalasti kitisevän ulkopuolella, pyrkien sisään hatarain seinäin lävitse; tai oli kaikki kuoleman hiljaista — ja se oli vielä kamalampaa. He tunsivat sisällä kylmyyden hirvittävän haamun, joka ojenteli heitä kohden jäisiä luurangonsormiaan. He koettivat ryömiä ryysyjensä alle sitä pakoon, mutta turhaan. Se tuli sinnekin, se tuli sinnekin — tuo kaamea aave, kotoisin kadotuksen syvimmistä kuiluista. Se oli julmaa, raudankovaa — sanomattoman pitkät tunnit he saivat tuntea tuon manalanhaamun rautasormien likistyksiä ja nipistyksiä. He olivat yksin, yksin; ei kukaan kuullut heidän huutojaan, valituksiaan ja voihkamisiaan; ei mistään tullut apua, ei armoa! Ja sitä kesti aamuun saakka — jolloin oli taas lähdettävä seuraavan päivän työhön, hiukan voimattomampina entistään, hiukan lähempänä sitä hetkeä, jolloin heidän vuoronsa oli tulla pudistetuiksi alas elämän puusta.

VIII LUKU.

Mutta ei edes tänä hirmuisena talvenakaan toivo tyyten kuollut heidän sydämmistään. Juuri silloin Marija kohtasi elämänsä suuren seikkailun.