Hänen saaliinsa oli Tamoszius Kuszleika, hän joka soitti viulua. Kaikki nauroivat heille, sillä Tamoszius oli pieni ja heiveröinen, ja Marija olisi voinut ottaa hänet kuin käärön kainaloonsa ja kantaa hänet mukanaan. Mutta ehkäpä juuri tämä seikka viehätti pikku soittajaa; Marijan ylenmääräinen tarmo oli kerrassaan valtaava. Tamoszius oli jo heidän ensi yhtymällään, Jurgiksen ja Onan häissä, tuskin voinut siirtää silmiänsä hänestä; ja kun hän sitte myöhemmin havaitsi, että tytöllä oli lapsensydän, lakkasi tämän kiihkoisuus ja karkea ääni säikyttämästä häntä, ja hän alkoi etsiä hänen seuraansa sunnuntai-illoin. Ainoa paikka, missä perhe voi ottaa vastaan vieraita, oli sen yhteinen kokoutumishuone keittiö, ja siellä istui Tamoszius mukana hattu polvien välissä ja virkkamatta montaa sanaa, kunnes Jurgis löi häntä olkapäälle sydämmelliseen tapaansa huutaen: "Kuulehan, veli, soita meille hiukkasen!" Silloin välähti ilo Tamosziuksen kasvoille ja hän nouti viulunsa; ja kun hän oli saanut soittimen leukansa alle ja käyrän oikein käyntiin, lensi hänen tulinen sielunsa hänen silmiinsä ja hän kävi oikein kaunopuheiseksi — se oli melkein sopimatonta, sillä hänen katseensa ei hellittänyt Marijan kasvoista, ennenkun tämä sävähti punaseksi ja loi alas silmänsä. Mutta kenpä voikaan vastustaa Tamosziuksen soittoa; yksin lapsetkin istuivat vallan hiljaa ja ihmetellen, ja kyyneleet vuotivat alas Teta Elzbietan poskia. Oli ihmeellinen nautinto saada täten kuulla nerokkaan miehen sielun säveliä, päästä tuntemaan sen sisäisimmän elämän riemuja ja suruja!
Marijalla oli muitakin etuja Tamosziuksen ystävyydestä — etuja, jotka olivat aineellisempaa laatua. Ihmiset tilasivat Tamosziuksen usein hyvästä maksusta soittamaan juhlatiloissa; tuttavat taasen kutsuivat kernaasti hänet pikku juhliinsa, tietäen että hän oli liiaksi hyväluontoinen tullakseen ilman viuluansa, jonka soiton mukaan toiset sitte saivat tanssia. Kerran hänellä oli kylliksi rohkeutta pyytääkseen Marijaa mukaansa erääseen sellaiseen juhlatilaisuuteen, ja hänen suureksi ilokseen tyttö tulikin. Siitä alkaen hän ei koskaan mennyt mihinkään ilman Marijaa, ja jos kutsujat olivat läheisempiä tuttuja, vei hän koko perheen mukanaan. Joka tapauksessa palasi Marija aina sellaisista tilaisuuksista kotiin taskut täynnä makeisia ja voileipiä lapsille. Näissä kemuissa sai hän enimmäkseen istua virvotuspöydän ääressä tahi korkeintaan tanssia toisten naisten tai ukkojen kanssa, sillä Tamosziusta vaivasi mustasukkaisuuden paholainen; ja jos joskus joku nuori naimaton mies laski käsivartensa Marijan vyötäisille, soitti orkesteri heti väärin.
Eräänä lauvantai-iltana heidän palatessaan kotiin eräistä häistä Tamoszius vihdoin rohkasi itsensä, laski viululaatikkonsa kadulle ja avasi sydämmensä, ja silloin sulki Marija hänet syliinsä. Hän ilmaisi sen koko perheelle seuraavana päivänä ja miltei huusi onnestaan, sillä Tamoszius oli rakastettava mies, hän sanoi. Sen jälkeen Tamoszius ei kauvempaa huolinut tulkita viulullaan lemmitylleen rakkauttaan, kun hän istui hänen kanssaan tuntikaudet joka ilta keittiössä; ja äänettömästä sopimuksesta oli muu perhe huomaamatta, mitä silloin heidän nurkassaan tapahtui.
He ajattelivat mennä naimisiin ensi kevännä, panna talon ylishuoneen kuntoon ja asua siinä. Tamoszius ansaitsi sieviä tuloja, ja kun perhe vähitellen maksaisi velkaansa Marijalle, olisi heillä kylliksi varoja alkaakseen omaa elämätä. Marija olikin oikea kapitalisti heidän joukossaan, sillä hänestä oli tullut etevä rasiain maalaaja — hän sai neljätoista senttiä joka sadastakymmenestä rasiasta, ja hän voi maalata kaksi sellaista minuutissa. Hänellä olikin suuret ajatukset itsestään, ja koko ympäristö kajahteli hänen äänekkäästä ilostaan.
Hänen ystävänsä kuitenkin pudistelivat päätänsä ja varottivat häntä liiaksi iloitsemasta, sillä eihän kukaan voinut aina olla varma hyvästä onnestaan — arvaamattomia asioita voi aina sattua. Mutta Marija heille vaan nauroi ja uneksi edelleen tulevasta onnestaan ja kaikista aarteista, joita hän hankkisi uuteen kotiinsa; senpä vuoksi, kun isku tuli, kohtasi se häntä kaksinkertaisella voimalla, ja hänen suruansa oli surkea katsella.
Hänen säilyketehtaansa sulettiin äkkiarvaamatta. Marija ei ollut osannut ajatellakaan sellaista onnettomuutta, yhtä hyvin olisi hän voinut kuvitella auringon pysähtyvän radallaan. Mutta nyt se oli sulettu! Ja ilman että hänelle annettiin lainkaan selitystä siihen, tai että häntä edes päivääkään ennen varotettiin. Oli vain vallan yksinkertaisesti eräänä lauvantaina naulattu tehtaan ovelle ilmotus, että kaikki työntekijät samana iltana saisivat lopputilityksensä ja että työ pantiin lepäämään ainakin kuukauden ajaksi! Siinä kaikki!
Marijan kysymyksiin vastasivat ne tytöt, jotka olivat siellä kauvemmin olleet, että tehdas usein sulettiin joksikin ajaksi suurempien kiireitten jälkeen. Toisinaan alkoi työ jälleen puolella työajalla, mutta sitä ei edeltäpäin voinut tietää; toisinaan lepäsi kaikki työ aina kesän ylikin. Toiveet olivat kuitenkin kehnot tällä kertaa, sillä makasiinimiehet, jotka lajittelivat valmiit rasiat varastohuoneisiin, sanoivat siellä olevan niin täyttä, ettei yhden viikonkaan valmistukselle enää tilaa ollut. Ja näistäkin miehistä oli kolme neljättä osaa saanut eron, ja se oli vielä pahempi merkki, sillä se osotti ettei mitään isompia tilauksia tällä haavaa ollut ulkoapäin. Rasiain maalaaminen oli pelkkää huijausta, sanoivat tytöt — voi olla iloinen ansaitessaan 12 tai 14 dollaria viikossa ja säästäessään siitä puolet; mutta sittepä saikin uhrata kaikki säästönsä voidakseen elää työnseisauksen aikana, jotenka palkka oli puolta pienempi kuin miltä se näytti.
Marija tuli kotiin, ja kun hän oli nainen, joka ei voinut ristissä käsin kantaa onnettomuutta, pani hän heti toimeen suursiivouksen siellä ja lähti sitte kaupungille etsimään uutta työtä. Kun melkein kaikki samallaiset tehtaat olivat työnvähyyden takia suletut ja kaikki tytöt työtä hakemassa, voi ymmärtää että hän sai tyhjin toimin palata kotiin. Sitte hän kuleskeli kaikki puodit ja kapakat läpeensä, ja kun niissäkään ei onnistunut, lähti hän etäisemmille seuduille lähellä järven rantaa, missä asui rikasta väkeä isoissa palatseissa, ja pyyteli jotakin sellaista työtä, jota englanninkieltä taitamaton henkilö voi tehdä.
Myöskin teurastamoiden työmiehet saivat tuntea työnvähyyden seurauksia, vaikka toisella tavalla. Isoja teurastamoja ei tosin sulettu tykkänään kuten säilyketehtaita, mutta ne rupesivat työskentelemään yhä lyhyemmän aikaa päivässä. Miesten täytyi edelleen olla niissä kello 7 aamulla, mutta työtä ei koskaan alotettu, ennenkun teurasten ostelijat suurissa karja-aituuksissa olivat päättäneet kauppansa, ja sitä kesti nyt usein pitkälle päivää. Toisinaan ei mitään karjaa ajettu teurastamoihin ennenkun vasta myöhään iltapäivällä, mutta silloin piti työn käydä yhtä sukkelaan kuin tavallisesti. Sattui välistä, että miehet saivat käydä joutilaina iltamyöhään saakka, mutta sitte tuli suuri joukko eläimiä, jotka olivat teurastettavat; ja silloin he saivat työskennellä sähkövalolla kymmeneen, yhteentoista jopa joskus aina kello yhteenkin asti yöllä, saamatta maistaa ruuanpalaakaan koko iltana.
Tällaisina viikkoina voi Jurgis tulla kotiin saatuaan työskennellä ainoastaan kaksi tuntia koko päivänä — mikä tuotti ansiota vain noin 45 senttiä päivässä. Jopa oli päiviä, jolloin työtä tehtiin vain puolitoista tuntia, ja toisia, jolloin ei työskennelty lainkaan. Keskimäärin oli työtä kuudelle päiväntunnille, mikä Jurgikselle toi viikkopalkkaa kuusi dollaria; ja tämä kuusituntinen työpäivä alkoi vasta seisottua tyhjin toimin työhuoneessa kello 1:een, jopa 3:een ja neljäänkin asti iltapäivällä. Kaikki tämä tapahtui lämpömittarin näyttäessä 20° pakkasta — se oli hirmuista! Ensin miehet joutilaina ollessaan juoksentelivat ympäriinsä tai nahisivat keskenään pysyäkseen lämpiminä; mutta sitte he tylsistyivät ja ottivat tyynellä velttoudella vastaan pakkasen puremia. Ja kun karja viimeinkin loppumattoman pitkän odotuksen jälkeen tuli, oli heidän käytävä toimeen kylmästä tutajavin ja paleltunein jäsenin, niin että jokainen liike sai aikaan mitä suurinta tuskaa. He olivat toimittaneet lähetystön toisensa jälkeen pyytämään isännistöltä sellaista muutosta määräyksiin, että kaikki karja, mikä tuli tehtaisiin, teurastettaisiin samana päivänä, mutta aina turhaan. Ja niinpä sattuikin, että Jurgis jouluaattona sai työskennellä aina kello 1:een asti yöllä ja olla teurastamossa jälleen jouluaamuna kello 7.