Kun Marija ensin tuli Packingtowniin, ei hänen mieleensä olisi juolahtanutkaan ruveta tällaiseen työhön. Hänen toimenansa oli nyt leikata pois luut niiden sairasten eläinten lihasta, joista Jurgis äskettäin oli kuullut puhuttavan. Hän oli suljettu huoneeseen, jossa ihmiset harvoin näkivät päivänvaloa; hänen jalkojensa alla olivat jäähdytyshuoneet ja päänsä päällä keitinhuoneet. Hän seisoi jääkylmällä lattialla, mutta hänen päänsä oli kuumassa ilmassa, jossa hän vaivoin voi hengittää. Seisoen leikata luita irti lihasta varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, jaloissaan raskaat saappaat, lattialla, joka aina oli kostea ja täynnä vesilätäköitä; aina vaarassa kadottaa työnsä määräämättömäksi ajaksi kun menekki kävi vähemmäksi, tahi päinvastoin saaden ylityötä myöhään yöhön kun se kasvoi; rasittaa itseään kunnes jokainen hermo vapisi ja niljakas veitsi teki käteen myrkyllisen haavan — sellaista oli se uusi elämä, joka nyt avautui Marijalle. Mutta kun Marija oli ihmishevonen, niin hän vain nauroi ja kävi siihen käsiksi. Sen kautta hänen kävi taas mahdolliseksi maksaa elannostaan ja pitää osaltaan perhettä yllä. Ja mitä Tamosziukseen tuli — niin, he olivat odottaneet kauvan ja voivat vielä odottaa hiukkasen lisäksi. He eivät voineet elää yksinomaan Tamosziuksen ansiolla, eikä perhe tullut toimeen ilman Marijan ansiota. Tamoszius sai käydä häntä tervehtimässä kuten ennenkin, istua keittiössä ja pitää hänen kättään omassaan ja koettaa näyttää niin tyytyväiseltä kuin voi. Mutta Tamosziuksen viulu soi joka päivä yhä kiihkoisemmin ja sydäntä särkevämmin; ja Marija istui ja kuunteli kädet ristissä sylissään, kostein poskin ja koko ruumis vapisten, ja kuuli viulun sävelissä niiden syntymättömäin sukupolvien ääniä, jotka hänessä huusivat elämään päästäkseen.

Marijan saama läksytys tuli paraaksi pelastamaan Onan samallaisesta kohtalosta. Onakin oli tyytymätön paikkaansa ja vielä suuremmalla syyllä kuin Marija. Hän ei kertonut puoliakaan kokemistaan kotona, sillä hän näki sen kiusaavan Jurgista ja pelkäsi, että tämä tekisi jotain varomatonta. Ona oli kauvan huomannut, että miss Henderson, hänen osastonsa työnjohtajatar, ei pitänyt hänestä. Aluksi hän luuli tämän johtuvan siitä hänen erehdyksestään, että oli pyytänyt vapautta hääpäiväkseen. Sitte hän luuli syyksi sitä, ettei hän koskaan ollut antanut johtajattarelle mitään lahjaa, sillä hän oli huomannut että miss Henderson kernaasti otti sellaisia vastaan ja kaikin voiminsa suosi niitä, jotka jotain antoivat. Mutta Ona keksi viimein, että asianlaita oli vielä pahempi. Miss Henderson oli vastatullut, ja viipyi jonkun aikaa, ennenkun päästiin selville minkälainen ihminen hän oikein oli; mutta viimein tuli ilmi, että hän oli huono nainen ja erään toisen osaston ylipäällysmiehen entinen rakastajatar. Tämä oli hankkinut hänelle paikan, jotta hän pitäisi suunsa kiini, mutta siinä kuitenkaan täysin onnistumatta, sillä he olivat riidelleet pari kertaa kiivaasti keskenään. Johtajattarella oli kavala ja julma luonne, ja hänen osastostaan tuli pian oikea raatolinnun pesä. Siellä oli samanlaatuisia tyttöjä kuin hän itsekin, ja nämä imartelivat häntä ja lorusivat hänelle muista, niin että raivottaret pääsivät valloilleen osastossa. Mutta vielä pahempi oli se seikka, että hän asui eräässä huonomaineisessa talossa alakaupungissa yhdessä erään röyhkeän irlantilaisen Connorin kanssa, joka oli lastaustoimen päällikkö ja hätyytteli tyttöjä ulkona, kun he menivät työhönsä tai palasivat sieltä. Sattui että jotkut tytöt työttöminä aikoina seurasivat miss Hendersonia tuohon taloon alakaupungissa — voi hyvin sanoa, että tämä nainen yhdisti työhönsä tehtaassa tuon talon salaperäiset hommat. Toisinaan sai siitä tulleita naisia paikkoja tehtaassa kunniallisten tyttöjen vieressä, sittekun toisia kunniallisia tyttöjä oli erotettu antaakseen heille sijaa. Ken tässä huoneessa työskenteli, sillä oli tuo talo alakaupungissa aina ajatuksissa — joitakin tuoksuja siitä voi aina saada tuntea. He kertoivat keskenään juttuja siitä; vastapäätänne istuva tyttö voi kertoa teille jotakin, samalla kun iski silmää teille. Sellaiseen paikkaan ei Ona olisi jäänyt päiväksikään, jollei hän olisi pelännyt nälkää; ja näinkin ollen ei hän voinut tänään olla varma, saisiko vielä huomenna pitää paikkansa. Hän ymmärsi nyt, että syy miss Hendersonin vihanpitoon häntä kohtaan oli se, että hän oli kunniallinen nainen, ja että lörpöttelijät ja imartelijat vihasivat häntä samasta syystä ja koettivat tehdä hänen olemassaolonsa niin karvaaksi kuin suinkin.

Mutta Packingtownissa ei ollut ainoatakaan paikkaa, jonne tyttö voi mennä, jos hän oli oikein arka tässä suhteessa. Siellä ei ollut ainoatakaan paikkaa, jossa irstastapainen tyttö ei olisi menestynyt paremmin kuin kunniallinen nainen. Täkäläinen väestö, jonka pääasiallisesti muodostivat joka suhteessa alhaisella kannalla olevat ulkomaalaiset, eli alati nälän liepeellä ja oli elämänehtojensa puolesta riippuvainen miehistä, jotka olivat täysin yhtä raakoja ja säälimättömiä kuin entispäiväin orjavoudit. Siveettömyys oli sellaisissa olosuhteissa yhtä välttämätön ja yhtä yleinen kuin konsanaan orjuuden päivinä. Asioita, joista on mahdoton puhua, sattui alinomaa tehtaissa, ja kaikki tiesivät sen. Ainoa erotus oli, etteivät ne tapahtuneet toisten läsnäollessa kuten orjuuden aikana, sillä nyt ei ollut mitään värierotusta isännän ja orjan välillä.

Eräänä aamuna Ona jäi kotiin, ja Jurgis lähetti päätöksensä mukaan hakemaan lääkäriä; ja Ona synnytti onnellisesti kauniin lapsen. Se oli tavattoman iso poika, ja Ona oli itse niin pikkunen, että tämä tuntui vallan uskomattomalta. Jurgis voi seista ja tirkistää vastasyntyneeseen tuntikausia, kykenemättä oikein uskomaan, että näin todella oli tapahtunut.

Pojan maailmaan tulo oli tärkeä tapahtuma Jurgiksen elämässä. Se teki hänestä kerta kaikkiaan perheihmisen, se kuoletti hänessä vähäisimmänkin idun halusta lähteä ulos iltasin istumaan ja lörpöttelemään muiden miesten kera kapakassa. Nyt ei ollut mitään, josta hän niin olisi pitänyt, kuin tilaisuudesta saada istua ja tirkistellä poikaa. Mutta sepä olikin kerrassaan vallan tavaton lapsi. Sillä oli mitä vilkkaimmat pienet mustat silmät ja pieniä mustia kutreja ympäri koko pään; se oli isänsä elävä kuva, niin sanoivat kaikki — ja se oli Jurgiksesta hyvin miellyttävä ominaisuus. Oli omituista, että pikkunen oli tullut maailmaan juuri tällä tavalla, ja kerrassaan taikamaista oli, että sillä oli vallan isänsä nenä.

Ehkäpä, niin arveli Jurgis, oli tällä seikalla ollut tarkotus osottaa, että se oli juuri hänen lapsensa, että juuri hänen ja Onan tehtävänä oli hoitaa ja pitää vaaria siitä niin kauvan kuin elivät. Jurgiksella ei ollut koskaan ollut mitään lähimaillekaan näin huvittavaa tehtävää — tuollainen pikkunen lapsi oli tosiaankin, kun asiaa oikein ajatteli, kerrassaan merkillinen hoidettava! Se kasvaisi ja vaurastuisi ja tulisi mieheksi, jolla olisi inhimillinen sielu ja vallan oma persoonallisuus ja oma tahto! Sellaiset mietteet täyttivät Jurgiksen mielen. Hän oli erinomaisen ylpeä pikku Antanaksestaan ja mitä uteliain kaikesta mikä sitä koski — hän tahtoi olla läsnä kun sitä pestiin ja puettiin ja kun se söi ja nukkui, ja teki joukon toistaan tyhmempiä kysymyksiä. Tarvittiin jotenkin kauvan, ennenkun hän lakkasi hiukan pelokkaasti ihmettelemästä pikku olennon säärien lyhyyttä.

Jurgiksella oli valitettavasti perin vähän aikaa olla lapsensa luona. Hän ei koskaan ennen ollut tuntenut itseään niin sidotuksi kuin nyt. Kun hän illoin tuli kotiin, nukkui jo poika, ja oli ihan ihmettä, jos se sattui heräämään ennenkun Jurgis itse paneutui levolle. Aamusinkaan ei Jurgiksella ollut aikaa sitä katsoa, niin että sunnuntai oikeastaan oli ainoa päivä, jonka hän voi omistaa pojalleen. Vielä julmempi oli kohtalon menettely Onaa kohtaan, jonka olisi pitänyt olla kotona imettämässä poikaa, kuten lääkäri sanoi, omansa ja sen terveyden tähden; mutta hänen täytyi nyt mennä työhön ja jättää lapsensa Teta Elzbietan hoitoon, joka paraansa mukaan elätti sitä sillä myrkyllisellä sinertävällä nesteellä, jota nurkkapuodissa myytiin maidon nimellä. Ona kadotti vain yhden viikon palkan; toisena maanantaina synnyttämisen jälkeen meni hän jälleen työhön, ja ainoa myönnytys, mihin Jurgis voi pakottaa hänet, oli ajaa raitiotievaunussa ja antaa hänen itsensä juosta perässä, jotta auttaisi Onaa tämän alas astuessa. Ona sanoi, että kunhan hän vain palaisi paikkaansa, niin jaksaisi hän kyllä istua ja neuloa kinkkuja kääreihin koko päivän; ja jos hän viipyisi kauvemmin poissa, voisi hänen ilkeä johtajattarensa ottaa toisen hänen sijaansa. Ja tämä oli nyt suurempi onnettomuus kuin ennen, lapsen takia. Heidän täytyi kaikkien tehdä työtä entistä kovemmin nyt, jotta hänen ei tarvitsisi kasvaa kärsimään, kuten heidän osakseen oli tullut. Tämä ajatus Jurgiksellakin ensinnä oli ollut; hän oli pusertanut kätensä nyrkkiin ja varustautunut taistelemaan tuon pienen ihmisalun hyväksi.

Ja niin lähti Ona työhönsä Brownille ja pelasti paikkansa ja viikon palkan ja hankki itselleen erään noita tuhansia kärsimyksiä, joita naisilla kutsutaan kohtutaudeiksi, eikä nähnyt yhtään tervettä päivää enää koko elämänsä aikana. On vaikea sanoin kuvata, mitä kaikkea tämä Onaan nähden merkitsi; rangaistus näytti niin suhteettoman suurelta syyhyn verraten, ettei hän eikä kukaan muukaan niitä osannut toisiinsa rinnastaa. Suurin osa kaikista Packingtownissa työskentelevistä naisista kärsi samasta syystä, niin ettei katsottu kannattavan mennä lääkärin puheille sen takia. Sen sijaan koetteli Ona yhtä toisensa perästä niitä patenttilääkkeitä, joita hänen ystävänsä suosittelivat hänelle. Kun kaikki nämä sisälsivät alkoholia tai muuta huumausainetta, niin kuvitteli hän niiden vaikuttavan hyvää, niin kauvan kuin hän näitä nautti; ja sillä tapaa hän alituisesti tavotteli terveyden varjoa, mutta kadotti terveyden itsensä, koska oli liian köyhä.

XI LUKU.

Kesällä kävivät tehtaat jälleen täydellä vauhdilla, ja Jurgis ansaitsi enemmän rahoja. Mutta niin suurta ansiota kuin edellisenä kesänä ei hänellä ollut, sillä tehtailijat ottivat enemmän työväkeä. Uusia miehiä tuli joka viikko, tehtailijat näyttivät keksineen uuden järjestelmän — vanhat työmiehet saivat opettaa tulokkaita, kunnes kaikki Chikagon ylen runsaat työvoimat voivat tehdä heidän työtänsä; ja ensi lakon puhjetessa olisi yllin kyllin väkeä astumaan lakkolaisten sijaan, ja koko ajan pidettiin vanhat työmiehet sellaisessa köyhyydessä, etteivät he kyenneetkään lakkoon varustautumaan.