Viikkoa ennen joulua tuli ensimäinen suuri myrsky, ja silloin Jurgiksen sielu nousi raivoon kuin unesta herätetty jalopeura. Koko neljänä päivänä eivät raitiovaunut Ashland Avenuen varrella päässeet ulos talleistaan, ja näinä neljänä päivänä sai Jurgis vasta oikein kokea, mitä vastuksien voittaminen merkitsi. Ensimäisenä aamuna lähti hän liikkeelle pari tuntia ennen päivänkoittoa kantaen Onaa peitteisiin kiedottuna olallaan kuin perunasäkkiä. Tuima tuuli pieksi vasten hänen kasvojaan, ja lämpömittarissa laskeutui elohopea kaksikymmentä astetta alle jäätymäpisteen. Lumi ulottui hänelle polviin saakka, saipa hän usein raivata tiensä kinosten läpi, jotka ulottuivat hänelle hartioihin asti. Jalka jalalta pääsi hän vaivaloisesti eteenpäin, ja kun hän vihdoin pääsi Durhamin tehtaaseen, kaatui hän miltei sokeana muuatta pylvästä vastaan ja kiitti itseksensä Jumalaa, että teuraat tänä aamuna saapuivat vasta myöhään teurastamoon. Sama juttu uudistui illalla kotia mennessä; ja kun Jurgis ei tiennyt mihin aikaan hän pääsi työstä, sopi hän erään kapakoitsijan kanssa, että Ona sai istua jossakin nurkassa ja odottaa häntä. Eräänä iltana hän pääsi noutamaan tätä vasta yhdentoista jälkeen, ja silloin oli sysipimeätä, mutta kotiin he tulivat sittekin.
Tämän lumimyrskyn takia menetti moni paikkansa, sillä työntekijöitä oli kosommalta kuin koskaan ennen, eivätkä tehtaanomistajat odotelleet kauvan ketään. Kun se viimein oli ohitse, riemuitsi Jurgis sielussansa, sillä hän oli kohdannut vihollisensa ja voittanut sen ja tunsi nyt itsensä oman kohtalonsa herraksi. Hän oli kuin joku metsien kuningas, joka oli voittanut vihamiehensä avoimella kentällä, mutta joka sitte kaatuu yön pimeydessä kavalaan ansaan.
Eräänä päivänä vähän aikaa jälkeenpäin kävi Jurgiskin paulaan. Se on ainoa sana, millä tapausta voi oikein kuvata; niin julma se oli ja mahdoton ennakolta aavistaa. Teurastamoissa voi välistä sattua, että kiireen vallitessa härkä voitiin paiskata lattialle ennenkun se oli täysin huumattu, ja silloin eläin voi kavahtaa pystyyn ja sännätä hurjana ympäri salia. Kajahtaa varotushuuto — kaikki jättävät työnsä ja etsivät turvaa pylväiden takana, mutta saattavat tällöin luiskahtaa limaisella lattialla ja langeta kasaksi toistensa päälle. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa nyrjähytti Jurgis jalkansa. Hän sitä aluksi tuskin huomasikaan, mutta kun hän lähti kotiin, tunsi hän sen tekevän hyvin kipeätä; ja huomenissa oli nilkka turvonnut siihen määrään, ettei hän voinut vetää saapasta jalkaansa. Mutta silloinkin hän vain vähän kirosi, kääri riepuja kipeän jalan ympäri ja nilkutti raitiovaunuun. Sinä päivänä oli tekemistä enemmän kuin tavallisesti, ja hän työskenteli nilkuttaen kipeällä jalallaan koko aamupäivän. Päivällisaikaan tuli kipu niin kovaksi, että hän pyörtyi, ja kun pari iltapäivätuntia oli kulunut, täytyi hänen tunnustaa itsensä voitetuksi ja ilmottaa asiasta päällysmiehelle. Tämä lähetti hakemaan yhtiön lääkäriä, joka tutki jalkaa ja määräsi Jurgiksen menemään kotiinsa ja sänkyyn sekä lisäsi, että hän varomattomuutensa takia arvattavasti saisi maata pari kuukautta ja etteivät Durham ja K:ni olleet siitä vastuunalaisia.
Jurgis tuli jollakin keinolla kotiin, voiden tuskin nähdä eteensä tuskasta ja mielessä suunnaton pelko. Elzbieta auttoi hänet sänkyyn, pani kylmiä kääreitä jalan ympäri ja koetti hillitä itseään, jottei Jurgis huomaisi miten levoton hän oli. Kun toiset saapuivat kotia, kohtasi hän heidät ulkopuolella ja kertoi heille asian, ja hekin koettivat näyttää niin huolettomilta kuin taisivat ja sanoivat, että hänestä kyllä mies tulisi viikon tai parin perästä.
Kun Jurgis oli nukahtanut, kokoutuivat he keittiön lieden ympärille ja neuvottelivat kuiskaten. Oli selvää, että heille koittaisi vaikeat ajat. Jurgiksella oli ainoastaan kuusikymmentä dollaria pankissa, ja se aika läheni, jolloin tehtaissa oli vähin työtä. Pian myöskään Jonas ja Marija tuskin voisivat ansaita enempää, kuin mitä heidän tuli suorittaa elannostaan, ja sitte oli ainoana turvana vain Onan palkka ja pikku Stanislovaksen vähäinen ansio. Vuokran vähittäismaksu oli kohta edessä, ja sitäpaitsi oli jälellä vielä hiukan huonekaluvelkaa ynnä kuukautinen hiilimaksu. Oltiin tammikuussa. Sakeata lumentuloa oli taasen odotettavissa, ja kuka nyt kantaisi Onan hänen työhönsä? Hän aivan varmaan menettäisi paikkansa. Tästä puhuttaessa rupesi Stanislovas itkemään — ken nyt pitäisi huolta hänestä?
Oli hirveätä että tämänkaltainen tapaturma, jota ei mitenkään voinut auttaa, saisi aikaan niin paljon kärsimyksiä. Sen katkeruus tuli nyt Jurgiksen jokapäiväiseksi ruuaksi ja juomaksi. Ei maksanut vaivaa uskotella hänelle mitään lohdullista; hän ymmärsi aseman yhtä hyvin kuin he, ja hän tiesi, että perhettä vallan kirjaimellisesti odotti nälkäkuolema. Hän oli tulla vallan hulluksi ajatellessaan, että sellainen iso, väkevä mies kuin hän sai maata tässä selällään, avuttomana kuin pieni lapsi. Hänen siinä viruessaan tunti tunnilta, päivä päivältä, heräsi hänessä eloon tunteita, jommoisia hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Ennen oli hän riemulla tervehtänyt elämää — sillä oli kyllä vaivansa ja vastuksensa, mutta ei ainoatakaan, jota ei voinut voittaa. Mutta nyt, yöllä unetonna väänteleidessään, hän johtui ajattelemaan mitä oli kuullut muiden sanovan elämästä — että ihmisen paraat voimat välistä voivat olla riittämättömät. Ehkäpä sittekin oli totta, että työskenteli hän miten tahtoikaan, ponnisteli miten jaksoikaan, hän kuitenkin kukistuisi! Tämä ajatus ahdisti hänen sydäntään kuten äkänen koira. Mahdollista oli, että tässä kaikkien vaarojen kodissa hän ja hänen rakkaimpansa voisivat menehtyä nälkään ja kylmään, ilman että ainoakaan korva kuuli heidän valitustaan tai että ainoakaan käsi kurotettiin heille avuksi. Totta, totta oli, että tässä suuressa, mahtavassa ja rikkaassa kaupungissa luonnonvoimat voivat voittaa ja tuhota inhimillisiä olentoja yhtä varmasti kuin niinä aikoina, jolloin ihmiset asuivat vuortenluolissa!
Ona ansaitsi nyt noin kolmekymmentä dollaria kuussa ja Stanislovas kolmetoista. Siihen tuli lisäksi viisiviidettä dollaria, jotka Jonas ja Marija maksoivat puolestaan. Kun vähittäismaksut, palovakuutus ja hiilimaksut laskettiin pois, oli heillä viisikymmentä dollaria ruokaan; mutta vaikka he eivät ostaneet lainkaan vaatteita, vaikka Ona kivuloisuudestaan huolimatta kulki jalan sateessa ja myrskyssä, kun hänen olisi pitänyt ajaa, niin eivät he kuitenkaan voineet elää viidelläkymmenellä dollarilla kuussa. He olisivat kyllä voineetkin elää, jos he olisivat saaneet terveellistä ruokaa kohtuullisesta hinnasta, tahi jos he olisivat ymmärtäneet mitä oikeastaan ostaa — jolleivät he olisi olleet niin kauhean tietämättömiä! Mutta he olivat tulleet uuteen maahan, jossa kaikki oli niin erilaista, yksin ruokakin. He olivat aina tottuneet syömään paljon savustettua makkaraa; mutta kuinka he olisivat voineetkaan tietää, ettei se, mitä he Amerikassa ostivat, ollut lainkaan samaa — että se oli kemiallisesti värjättyä, että savustetun makukin oli aikaansaatu kemiallisin keinoin, ja että se oli täynnä perunajauhoja, joilla ei ollut vähintäkään ravintoarvoa? Oli vallan ihmeellistä, kuinka paljon tämänlaista ruokaa tarvittiin yhdelletoista nälkäiselle ihmiselle. Heidän rahansa eivät riittäneet, ja Onan täytyi ruveta ottamaan pankista. Kun ne olivat hänen nimessään talletetut, voi hän niin tehdä ilman että Jurgis sai siitä tietää.
Jurgikselle olisi ollut parempi, jos hän olisi ollut todellisesti sairas ja kykenemätön ajattelemaan. Nyt hän kärsi toimettomuudestaan äärettömästi ja kadotti välistä tyyten kaiken kärsivällisyytensä. Silloin hän tahtoi väkisin nousta ylös, ja Teta Elzbietan täytyi silloin itku kurkussa pyytää häntä makaamaan. Elzbieta oli yksinään hänen kanssaan melkein koko päivän ja istui usein tuntikausia hänen vuoteensa vieressä koettaen tyynnyttää häntä. Välistä oli liian kylmä lasten mennä kouluun; silloin he saivat leikkiä keittiössä, missä Jurgis makasi, koska se oli ainoa lähimaillekaan lämmin huone koko talossa. Silloin ei Elzbietan ollut hauska olla, sillä Jurgis kävi kovin kärsimättömäksi, kun lapset melusivat ja huusivat.
Jollei muorilla olisi ollut pikku Antanasta mukana, olisi hänen ollut mahdoton tulla toimeen; sillä ainoa lohdutus, mikä Jurgiksella oli, oli se että hänellä nyt oli aikaa nähdä lastaan. Teta Elzbieta pani tavallisesti pesukorin, jossa lapsi nukkui, sängyn viereen, jotta Jurgis voi nojata kyynäspäihinsä ja katsella sitä. Pikku Antanas alkoi jo huomata asioita ja esineitä, ja kun se avasi silmänsä ja sai nähdä Jurgiksen, niin hymyili se — oi taivas, kuinka se hymyili! Silloin voi Jurgis unhottaa surunsa, sillä olihan hän nyt maailmassa, jossa oli jotakin niin ihmeellisen kaunista kuin pikku Antanas, ja sen maailman täytyi olla hyvä ja ihana. Elzbieta sanoi, että lapsi tulisi yhä enemmän isäänsä; ja sitä toisti hän moneen kertaan päivässä, sillä hän huomasi että Jurgis kernaasti kuuli sitä. Elzbieta parka käytti kaiken viekkautensa pitääkseen sitä vangittua jättiläistä, joka hänen hoidossaan oli, tyynenä; ja Jurgis, joka ei tiennyt mitään naisen ikivanhasta teeskentelemistaidosta, kävi ansaan ja nauroi ihastuksesta, jos Antanas seurasi silmillään hänen sormeaan, kun hän heilutti sitä sen edessä. Välistä lapsi katseli Jurgista ihmeellisen totisesti, ja silloin voi tämä huudahtaa: "Palauk! Varroppas! Katsohan mummu, se tuntee isänsä! Tu mano szirdele! Sinä sydänkäpyseni!"