Huhtikuun lopulla Jurgis lähti lääkäriin, joka pani hänen jalkansa säleeseen ja sanoi, että nyt hän jo voi yrittää työskennellä. Mutta siihen tarvittiin muutakin kuin lääkärin lupa; sillä kun hän saapui Brownin teurastamoon sanoi päällysmies, että hänen oli ollut mahdotonta pitää Jurgiksen paikkaa hänelle yhä vielä avoimena. Jurgis ymmärsi hyvin tämän yksinkertaisesti merkitsevän, että päällysmies oli saanut sijaan toisen miehen, joka työskenteli yhtä hyvin ja jota hän ei huolinut vaihettaa. Hän seisoi surullisena ovella katsellen hetkisen vanhojen ystäviensä ja työtoveriensa hommia ja lähti sitte ulos liittyäkseen työttömäin suureen parveen.

Tällä kertaa Jurgis ei enää tuntenut niin suurta toivehikkaisuutta kuin ensi kerralla työtä kysellessään, eikä hänellä nyt ollutkaan siihen niin hyvää syytä. Hän ei enää ollut vahvin joukossa; hän oli laiha ja surkastunut, ja vaatteet retkottivat kehnoina hänen yllään. Siellä oli satoja, jotka ulkomuodoltaan ja mielialaltaan olivat hänen laisiaan ja jotka kuukausmääriä olivat kierrelleet kaikissa Packingtownin tehtaissa. Se oli pulmallinen hetki Jurgiksen elämässä, ja jos hänen tahtonsa olisi ollut heikompi, olisi hän kai mennyt samaa tietä kuin useimmat muut näistä.

Nämä työttömät raukat piirittivät joka aamu taajoin parvin tehtaanrakennuksia, kunnes poliisit virkansa puolesta ajoivat heidät tiehensä kuten joukon nälkäisiä koiria. He kyllä hajautuivat, mutta kokoutuivat taas pian isompina tai pienempinä ryhminä kaikenlaisiin "salooneihin". Vain aniharvoilla heistä oli kylliksi tahdonvoimaa vastustaakseen kiusauksia; useimmat joutuivat kapakoihin, joissa rypivät kaiket illat ja yöt. Jurgis pelastui kaikesta tästä — osaksi varmaankin sentakia, että oli kaunis ilma eikä hänen täytynyt vetäytyä mihinkään sisälle; mutta etupäässä kai senvuoksi, että hän aina säilytti mielessään vaimonsa kärsivät pikku kasvot. Hänen täytyi saada työtä, toisti hän yhä uudestaan itsekseen, sillä hänellä oli edessään taistelu kurjuutta vastaan joka päivä ja tunti. Hänen täytyi saada työtä! Hänen täytyi saada taas joku paikka ja koota vähin varoja ensi talven varalta.

Mutta mitään työtä ei hänelle ollut. Hän kääntyi melkein kaikkien ammattiyhdistyksensä jäsenien puoleen — Jurgis oli pysynyt sen jäsenenä aina tähän asti — pyytäen heitä puhumaan sanasen hänen puolestaan. Hän kääntyi työtä kysyen jokaisen puoleen, kenen ja missä hyvänsä. Hän kuljeskeli kaiket päivät tehdasrakennusten ympärillä; ja viikon tai parin kuluttua, kun hän oli käynyt kaikkialla teurastamoissa ja tunkeutunut jokaiseen huoneeseen, jonne hän vain pääsi sisään, ja saanut kuulla ettei työtä ollut missään tarjona, oli hän muistelevinaan, että hänellä ehkä — olisi ollut onnea niissä paikoissa, joissa hän ensin oli käynyt; ja niin hän alotti uuden kiertokulun, kunnes vihdoin kaikkien yhtiöiden portinvartijat ja "ulospotkaisijat" tulivat tuntemaan hänet ulkonäöltä ja karkottivat hänet muitta mutkitta matkaansa. Hänellä ei ollut enää muuta edessä, kuin liittyä jälleen aamuvarahin työttömäin suureen parveen ja anastaa paikka sen eturivissä, ja kun nekään yritykset eivät onnistuneet, mennä kotiin ja ruveta leikkimään Kotrinan ja pikku poikasensa kanssa.

Raskainta kaikista oli, että Jurgis hyvin näki mihin tämä lopulta johti. Alussa hän oli ollut väkevä ja innokas, ja olikin hän saanut työtä jo ensimmäisenä päivänä; mutta nyt hän oli heikko, murtunut ja tahdoton olento, kulutettu kone, jota kenkään ei huolinut työhönsä. He olivat imeneet hänestä tehtaissaan kaiken voiman, kaiken ytimen — ja sitte olivat he viskanneet hänet syrjään, kuin rikkinäisen hansikkaan! Ja Jurgis tuli tietysti tuttavaksi toisten miesten kanssa, jotka myöskin olivat menettäneet työnsä ja tulleet samoihin kokemuksiin kuin hän. Siellä oli miehiä, jotka olivat kaksi- tai kolmekymmentä vuotta kunnollisesti suorittaneet työnsä — vanhoja, harmautuneita miehiä, joilta mitä vähäpätöisin hairahdus järjestyssäännöistä oli vienyt toimen, palkan ja leivän. Toiset taas olivat sortuneet omasta syystään — olivat olleet kykenemättömiä hillitsemään juomahimoaan. Mutta suurin osa oli kuitenkin kadottanut toimensa herkeämättä valuvan tulokasvirran takia. He olivat tulleet liian vanhoiksi, olivat liiaksi kuluneet … tarvittiin virkeämpiä ja vahvempia miehiä. Riitti vain, että päällysmies sai aiheen katsoa kierosti jotakin työmiestä, niin oli hänen kohtalonsa jo ratkaistu. Monia oli kohdannut sama kova onni kuin Jurgista. Yövalvonta, liikarasitus ja nälkä oli kaatanut heidät sairasvuoteelle — ja silloin he olivat mennyttä miestä, heidän oli turhaa enää pyrkiä takasin vanhaan paikkaansa. Jotkut olivat tulleet raadelluiksi koneissa, jotka olivat ilman kaikkia suojelusvarusteita; toiset olivat työssään saaneet verenmyrkytyksen. Paljon muita sattumia ja tapaturmia tapahtui, jotka riistivät mieheltä työkyvyn. No niin — pois hän työstä! Se oli ainoa lohdutus mikä hänelle annettiin, ainoa korvaus vuosikausien työstä ja kärsimyksistä. Miestä, joka kerran oli saanut eron, ei enää otettu takasin, jollei hänen onnistunut lahjoa päällysmiestä. Tästä säännöstä ei ollut mitään poikkeusta, ei edes silloinkaan, kun yhtiö oli vikapää tapaturmaan; siinä tapauksessa lähetettiin kavala lakimies vahingoittuneen työmiehen luo koettamaan saada häntä luopumaan kaikista valitusyrityksistä virastoille. Jos työmies oli kylliksi viisas välttämään tällaiset paulat, oli lakimies valtuutettu lupaamaan hänelle, että hän ja hänen perheensä saisivat koko elämänsä ajan nauttia eläkettä tehtaan rahastosta. Tämä lupaus tehtiin kirjallisesti ja se kesti — kaksi vuotta. Silloin oli valitusaika lopussa, eikä uhrilla sen jälkeen ollut enään mitään oikeuksia tehtaaseen nähden.

Mikä nyt tuli miehen kohtaloksi, kun tuollainen isku häntä kohtasi? Niin, se riippui olosuhteista. Jos hän oli hyvin taitava työmies, oli hän ehkä koonnut rahoja säästöön, joilla voi jonkun ajan tulla toimeen. Paraiten maksetut miehet olivat n.s. "splitters" eli lihanhalkojat, jotka ansaitsivat viisikymmentä senttiä tunnissa, mikä teki viisi tai kuusi dollaria päivässä, kun oli eniten työtä, mutta vain yhden tai kaksi dollaria, kun oli vähimmän tehtävänä. Sellaisella palkalla voi elää, jopa tehdä säästöjäkin; mutta tällaisia ammattimiehiä tarvittiin vain viisi tai kuusi kussakin teurastamossa. Jurgis tunsi yhden sellaisen, jolla oli kaksikolmatta lasta, jotka kaikki toivoivat vartuttuaan pääsevänsä halkojiksi kuten isänsäkin. Tavallinen työmies voi ansaita kymmenen dollaria viikossa kiireimpänä aikana, mutta ainoastaan viisi menekin ollessa vähäinen. Sellaisen miehen toimeentulo riippui siitä, kuinka vanha hän itse oli ja montako suuta hänellä oli täytettävänä. Naimaton mies voi elättää itsensä, jollei hän ruvennut ryypiskelemään ja jos hän oli ehdottoman itsekäs — s.o. jollei hän auttanut vanhoja vanhempiaan tai pieniä veljiään ja sisariaan taikka minkänimisiä sukulaisia hänellä sattui olemaan, yhtä vähän kuin ammattiyhdistyksensä jäseniä tai huonetoveriaan tahikka muita köyhiä ihmisiä, jotka saattoivat olla nälkään kuolemaisillaan viereisessä huoneessa.

XIII LUKU.

Samaan aikaan kun Jurgis etsiskeli uutta työpaikkaa, sattui pikku Kristoforaksen kuolema. Kristoforas oli yksi Teta Elzbietan lapsia, ja sekä hän että hänen veljensä Juozapas olivat raajarikkoja; jälkimmäinen oli kerran pudotessaan taittanut jalkansa, ja Kristoforaksella oli synnynnäinen virhe toisessa lanteessaan, joka teki hänelle kaiken työnteon, jopa kävelemisenkin mahdottomaksi. Hän oli nuorin Teta Elzbietan lapsista, ja tämä sanoi usein, että Sallimus oli antanut tämän lapsipoloisen hänelle rangaistukseksi hänen synneistään. Päivät päästänsä ryömi pikkunen lattialla likasena pienessä puserossaan, aina vaikeroiden ja aina ärtyisenä. Lattia oli täynnä rakoja ja niistä kävi alituisesti hengenvaarallinen veto, joka kylmäsi lasta ja hankki sille parantumattoman nuhan ja nenänvuodon. Ja kuitenkin oli se äidille rakkain lapsi — ehkäpä tämä juuri senvuoksi rakasti sitä, koska se oli niin raihnas ja heiveröinen. Elzbieta antoi sen tehdä mitä se ikinä tahtoi, ja usein puhkesi hän itkemään ja valittelemaan, kun lapsipoloisen vaikerrus saattoi Jurgiksen raivoon.

Ja nyt loppuivat lapsen kärsimykset. Kukaties oli syynä sen kuolemaan savustettu makkara, jota se oli juuri aamulla syönyt ison annoksen — se voi olla valmistettu siitä tuberkelipitoisesta silavasta, jota oli kielletty viemästä maasta. Ainakin oli lapsi, tuntia sen jälkeen kun oli syönyt makkaraa, ruvennut surkeasti parkumaan tuskissaan ja kierittelemään itseään maassa kuin lankeevatautinen. Pikku Kotrina, joka oli yksin kotona sen kanssa, oli juossut ulos huutamaan apua; vasta hyvän ajan päästä oli lääkäri saapunut, mutta silloin oli pieni Kristoforas jo hengettömänä. Kukaan ei häntä erikoisesti surrut — paitsi Elzbieta parka, joka oli vallan lohduton. Jurgis sanoi, että kaupungin oli pidettävä huolta ruumiista, sillä heillä ei ollut rahaa sen hautaamiseen. Kun naispoloinen tämän kuuli, meni hän vallan suunniltaan; hän väänteli käsiään epätoivoisena, huusi ja itki ja valitti. Hänen lapsensako köyhäinhautaan — ja siinä seisoi vieressä hänen tytärpuolensa ja kuuli mitä Jurgis sanoi, panematta sanallakaan vastaan! Se riitti jo manaamaan Onan isän haudastansa kiroomaan tunnotonta tytärtään! Parasta oli, että he kaikki nyt jättäisivät tämän vaivaisen elämän ja menisivät samaan hautaan!… Vihdoin tarjoutui Marija avustamaan kymmenellä dollarilla; Jurgis sitävastoin näytti vielä kovalta ja välinpitämättömältä. Elzbieta itki ja juoksi ympäriinsä naapuriperheissä, ja hänen onnistui viimein kerjätä kokoon tarvittavat rahat. Ja siten pääsi pikku Kristoforas hautaan somassa arkussa, sittekun ensin katolisessa kirkossa oli hänelle luettu juhlallinen sielumessu; saipa hän oman haudankin ja sille pienen puuristin. Mutta äitiparka oli monina kuukausina vallan muuttunut; hänen katseensa tähysteli aina lattiata, jolla pikku poikanen oli ryöminyt, mutta kun hän ei tätä enää nähnyt, rupesi hän katkerasti itkemään. "Hänellä ei koskaan ollut iloista hetkeä tässä elämässä", tapasi hän sanoa. Hän oli ollut raajarikko syntymästään saakka. Mutta jos hänelle olisi aikanaan apua kyselty, niin olisi ehkä joku suuri lääkäri voinut parantaa hänen rampuutensa!… Muuan Elzbietan tuttava kertoi hänelle, että eräs chikagolainen miljonääri oli maksanut suunnattomia summia eräälle kuuluisalle europalaiselle lääkärille saadakseen tämän tänne parantamaan hänen pienen tyttärensä, joka oli kärsinyt samaa vaivaa kuin pikku Kristoforaskin. Ja koska tämä suuri lääkäri oli tarvinnut ihmisruumiita kokeiluihinsa, oli hän ilmottanut sanomalehdissä tahtovansa maksuttomasti käsitellä köyhien ihmisten lapsia — josta auliudesta sanomalehdet olivat ylistäneet häntä pilviin saakka. Mutta Elzbieta parka ei ollut tiennyt tästä kaikesta mitään, sillä ei hänellä eikä hänen ystävillään ollut varaa pitää lehtiä. Mutta ehkäpä oli hyvä niinkin; sillä eihän heillä kuitenkaan olisi ollut varaa maksaa ajuria, joka olisi voinut joka päivä viedä heidät lääkärin luo.

Kun kaikki tämä oli tapahtunut samaan aikaan, jolloin Jurgis oli työtä vailla, niin täytyy myöntää hänellä olleen synkeätä ja surullista joka tahollaan. Hänen mielentilansa oli vallan sama, kuin olisi hän tiennyt jonkun hirveän pedon uhkaavan häntä jossakin elämäntiensä varrella; ja hän tiesi siitä, mutta tunsi jonkun vastustamattoman voiman pakottavan häntä eteenpäin vaaraa vastaan. Packingtownissa saattaa olla tarjona monellaista työtä, ja Jurgis ystävällemme selveni vähitellen, että hänen myötä tai vastoin tahtoaan täytyi etsiä jotakin kaikkein halpa-arvoisinta, koska ei mitään parempaa tarjoutunut. Siellä on muuan toimi, joka on aina avoinna kehnoimmallekin miehelle — työ lantatehtaissa!