Jurgis henkäsi helpotuksesta. Mutta sitte hän huomasi vaimonsa vapisevan ja nyyhkivän, kuten aina noiden hermokohtausten alussa, joita hän niin pelkäsi.
"Mutta mitä tämä merkitsee?" huudahti hän vielä kerran. "Mitä on tapahtunut?"
"Oi Jurgis, olen pelännyt niin, niin kovin", sanoi Ona, syleillen kiihkeästi miestään. "Olen ollut niin sanomattoman onneton."
He olivat nyt lähellä portinvartijan valaistuja akkunoita ja muita ihmisiä. Jurgis vei hänet syrjemmäksi ja kysyi vallan suunniltaan säikähdyksestä:
"Mitä sillä tarkotat?"
"Olen niin hirveän peloissani", nyyhkytti Ona. "Tiesinhän ettet voinut arvata, missä minä olin, ja olin levoton, kun en tiennyt mitä sinä oikein voit tehdäkään. Mieleni teki niin päästä kotiin, mutta olin niin väsynyt, niin väsynyt. Oi Jurgis, oma Jurgikseni!"
Jurgis oli niin iloinen saadessaan vaimonsa takasin, ettei hän muuta ajatellutkaan kuin tätä iloaan. Kuitenkin täytyi hänen nyt erota Onasta sen osaston portilla, jossa tämä työskenteli. Mutta tiellä omaan työpaikkaansa hän näki koko ajan silmiensä edessä hänen kalpeat kasvonsa ja silmänsä, joista sanaton pelko tuijotteli.
Kului taasen lyhyt aika. Joulu oli jo käsissä; paksu lumivaippa peitti vielä maan, ja uudet lumisateet sitä vain kasvattivat. Joka aamu Jurgis puolittain kantoi vaimonsa työpaikalle, horjuen hänen kanssaan eteenpäin synkän pimeyden halki. Mutta viimein — eräänä yönä tuli siitä loppu.
Oli vain kolme päivää jouluun. Keskiyönaikaan tulivat Marija ja Elzbieta kotiin ja nostivat aika melun, kun eivät huomanneetkaan Onaa kotiin palanneeksi. Molemmat olivat menneet kohtaamaan häntä sovittuun kadunkulmaan; ja hyvän aikaa turhaan odotettuaan he olivat menneet siihen huoneeseen, jossa hän työskenteli, mutta saaneet siellä tietää, että kaikki kääreitä ompelevat naiset olivat jo päättäneet työnsä tunti sitten ja lähteneet tiehensä. Tänä iltana ei ollut satanut lunta, eikä myöskään ollut erityisen kylmä; mutta Ona ei vieläkään ollut saapunut! Jotakin perin vakavaa täytyi olla tapahtunut tänä iltana.
He herättivät Jurgiksen, joka istahti sänkynsä laidalle ja kuunteli murahdellen heidän kertomustaan. "Hänen on tietysti taasen täytynyt mennä Jadvygan mukana", hän sanoi; "Jadvyga asuu vain sadan askeleen päässä teurastamoista, ja hän lienee ottanut Onan mukaansa." Mitäpä hänelle olisikaan tapahtunut — ja vaikkapa olisikin, ei tässä nyt mitään voinut tehdä ennen aamua. Jurgis paneutui uudelleen makuulle ja kuorsasi jo, ennenkun molemmat naiset olivat ehtineet ovesta ulos.