Paria päivää ennen adventtia tuli lumimyrsky. Se alkoi iltapäivällä, ja illan tullen oli lunta maassa kahden tuuman paksuudelta. Jurgis päätti jäädä vartoomaan naisia saattaakseen heidät kotiin tuossa rajuilmassa, mutta meni ensin kapakkaan lämmittelemään ja otti siellä pari ryyppyä; mutta pakeni sitte juomahimon paholaista ja juoksi kotia. Hän laskeutui sänkyyn odottelemaan heitä, mutta nukahtikin heti paikalla. Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli hän painajaisen kynsissä ja näki Elzbietan puristelevan häntä kaikin voimin ja huutaen kovaa. Aluksi hän ei ollut tajuta mitä muorilla oli sanomista — "Ona ei ollut tullutkaan kotiin!" Hän kysyi paljoko kello oli. Oli aamu — aika nousta ylös. Ona ei ollut tullut kotiin koko yönä! Ja ilma oli jäätävän kylmä, ja lunta jalan paksuudelta ulkona.
Jurgis oli yhdellä hyppäyksellä jalkeillaan. Marija huusi pelosta ja lapset vaikeroivat — pikku Stanislovas etenkin, jolla taasen oli lumenkauhut edessään. Jurgis, joka oli maannut vaatteet päällä, ei senvuoksi tarvinnut aikaa pukeutumiseen, vaan otti hattunsa ja säntäsi ulos. Mutta kadulle tultuaan hänestä rupesi tuntumaan, ettei hänen tarvinnut sentään noin kiiruhtaa, eikä hänellä sitäpaitsi ollut aavistustakaan minne mennä. Oli vielä yhtä pimeä kuin sydänyön aikaan, ja paksuja lumihiutaleita putosi; oli niin hiljaista kaikkialla, että hän oli kuulevinaan niiden putoavan. Seisoessaan siinä ja epäröidessään muutaman silmänräpäyksen hän oli lumettunut aivan valkeaksi.
Nyt hän rupesi juoksemaan teurastamoita kohti. Tiellä hän kyseli joka kapakasta, olisiko nähty hänen Onaansa. Joko oli tämä joutunut heittiöiden käsiin kotimatkalla, tai oli onnettomuus kohdannut häntä tehtaassa noiden kirottujen koneiden puolelta — niin hän ajatteli, ja hänen sydämmensä väpätti tuskasta. Hän juoksi siihen osastoon, jossa Ona työskenteli, ja kysyi eräältä yövartijalta. Mitään onnettomuutta ei ollut sattunut eilispäivän kuluessa, sai hän vastaukseksi. Konttorissa, jonne hän sitte kääntyi, vastattiin hänelle Onan jättäneen sinne takasin työmerkkinsä yön tienoissa, joka varmasti todisti hänen päättäneen työnsä ja lähteneen kotiansa.
Muutapa hänellä ei nyt ollut tehtävänä kuin odottaa. Pitääkseen itseään lämpimänä hän rupesi kävelemään edestakasin yhä paksunevassa lumessa. Pian alkoi jälleen toimeliaisuus tehtaitten alueella; hän näki porttien läpi, miten teuraseläimiä vietiin talleista teurastamoihin, ja pitkin tietä kulki pieniä, äsken teurastetulla lihalla täytettyjä vaunuja matkalla jäähdytyshuoneisiin. Ennen päivänkoittoa saapui työläisparvi toisensa perästä, kaikki väristen vilusta ja heilutellen eväspussejaan, kulkiessaan poloisen Jurgiksen ohi. Hän asettui erään portinvartijan tupaan kuuluvan akkunan alle, koska hän siitä virtaavassa valossa voi erottaa ohikulkijat. Mutta lunta tuli niin tiheästi, että hän vain vaivoin voi vakuuttaa itseään, ettei Ona ainakaan ollut näiden joukossa.
Kello tuli seitsemän — se tunti, jolloin suuri teurastuskoneisto pantiin käyntiin. Jurgiksen olisi pitänyt olla paikallansa lantatehtaassa; mutta sen sijaan hän yhä odotteli tuskasta jähmettyneenä Onaa. Kului vielä viisitoista kauheata minuuttia, ennenkun hän näki naishaamun sukeltavan esiin lumipyryn keskeltä. Hän juoksi sitä kohti huutaen ääneensä. Se oli Ona, joka juoksi henkensä edestä; kun hän huomasi miehensä, hoiperteli hän tätä kohti ja puolittain kaatui hänen kurotettuun syliinsä.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Jurgis kiivaasti. "Missä sinä olet ollut?"
Kului tuokio, ennenkun Ona kykeni läähätykseltään puhumaan.
"Minä en voinut mennä kotiin", vastasi hän epätoivoisella äänellä.
"Lumi — ymmärrätkö — kaikki raitiovaunut olivat pysähtyneet."
"Mutta missä sitte olit yön?"
"Minä menin erään tutun kanssa hänen kotiinsa" — läähätti Ona — "tunnethan Jadvygan?"