Jurgiksella miehenä taas oli omat huolensa. Hänen kohtaloaan johdatti toinen tähti. Hän ei ollut koskaan puhunut murtuneista toiveistaan kellekään, eikä olisi sallinut kenenkään muunkaan niistä puhelevan — hän ei ollut edes tunnustanut niitä itselleenkään. Nyt vaati tämä taistelu kaikki hänen miehekkäisyytensä ja voimansa — eivätkä ne parilla kertaa edes riittäneetkään. Jurgis oli oppinut juomaan.

Hän työskenteli lantatehtaassa, tuossa hehkuvassa hornan kattilassa, päivä päivältä, viikko viikolta, kunnes hänen ruumiissaan ei ollut enää ainoatakaan kivutonta paikkaa, kunnes kaikki valtameren hyrskyt tuntuivat kuhisevan hänen päässään ja kaikki korkeat talot tanssivat hänen silmissään, kun hän iltasin laahusti itseään kotiin työstään. Ja kaikkeen tähän hirmuun ja kauheuteen löytyikin pelastus — hänhän voi juoda! Hän unohti silloin kipunsa, unohti koko elämänsä taakan; hän näki jälleen selvästi, tuli ajatustensa, tunteidensa ja tahtonsa herraksi. Hänen kuollut minuutensa heräsi jälleen eloon hänessä, ja hän voi löytää itsensä nauravana ja leikkipuheita laskevana tovereitten joukossa. Hänestä tuli jälleen mies, tuli elämänsä herra.

Jurgiksen oli vaikeata nauttia enempää kuin pari kolme ryyppyä. Ensi ryypyn otettuaan hän sai syödä ilmaiseksi suupalan, ja hän uskotteli itselleen että se oli edullista; toisella ryypyllä hän sai syödä toisenkin palan. Mutta vihdoin hän ei voinut enää mitään syödä, ja silloin tuntui pelkästä ryypystä maksaminen kerrassaan suunnattomalta tuhlaukselta, johon hänen vuosikausia nälkää nähnyt luontonsa pani vastalauseen. Eräänä päivänä hän kuitenkin rohkeni sukeltaa syvemmälle ja joi kaikki pennit mitä hänellä taskuissaan oli sekä tuli kotia humaltuneena. Hän tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin moniin vuosiin. Mutta kun hän sitte heräsi, oli hän kipeä ja häpesi käytöstään. Nähdessään perheensä surun hän rupesi laskemaan rahojaan, ja kun hän näki kuinka paljon hän oli tuhlannut, tuli hänelle kyyneleet silmiin ja hän päätti ruveta taistelemaan juoppouspahetta vastaan.

Se oli loppumatonta taistelua. Jurgis ei sitä voimainsa takaa käynytkään; hän vain yksinkertaisesti tunsi, että hänessä aina oli sisällinen taistelu vallalla. Hänelle, jonka elämä oli pelkkää kurjuutta ja toivottomuutta, oli katua pitkin käyminen samaa kuin kiusaukseen heittäytyminen. Jokaisessa kadunkulmassa — ehkäpä kaikissa neljässäkin — oli varmasti krouvi, ja jossakin kulmien välissä samaten — ja jokaisella niistä oli oma viehätyksensä. Milloin tahansa, tullen ja mennen, ennen päivännousua ja pimeäntulon jälkeen, hohti niistä hänelle vastaan valoa ja lämpöä, henki kuuman ruuan tuoksua, kuului soittoa ja näkyi ystävällisiä kasvoja. Jurgiksessa paloi himo, kun hän astui katua ylös ja alas Ona käsivarrellaan; mutta hän puristi vaimoaan kiinteämmin rintaansa vasten ja astui nopeampaan. Oli surkeaa jos Ona tulisi tietämään hänen himostaan — häntä vallan pöyristi sellainen ajatus; asia ei itsessään ollut mikään hupainen, ja Ona ei koskaan ollut maistanut mitään eikä siis voinut käsittää sitä. Mutta joskus, kun taistelu hänessä oli kirein, hän miltei toivoi Onankin oppivan juomaan, jottei hänen itsensä olisi tarvinnut hävetä hänen läsnäollessaan. He voisivat juoda yhdessä ja paeta hetkeksi kauhun ajatuksia.

Tuli viimein aika, jolloin Jurgiksen koko tietoinen elämä keskittyi tähän aatteeseen. Häneen tuntuivat pahat henget ottaneen asuntonsa, sillä hän alkoi vihata Onaa ja koko perhettä, koska nämä seisoivat hänen juomahimonsa tiellä. Hän rupesi ajattelemaan olleensa hullu, kun meni naimisiin. Nyt piti hänen luovuttaa ansionsa perheen ylläpitoon eikä voinut juoda sitä suuhunsa. Naimisensa kautta hän oli myynyt itsensä orjuuteen, sen takia hänen täytyi iankaiken työskennellä teurastamoissa. Jos hän olisi ollut naimaton, olisi hän voinut saada paikan pakkaushuoneissa kuten Jonas. Hänen toverinsa lantatehtaassa olivat kaikki semmoisia ihmisiä, joiden ajanlasku ei perustunut almanakkaan, vaan niiden päihtymysten muisteluun, joita he olivat ennättäneet itselleen hankkia; ja kaikki heidän pyrintönsä tarkottivat vain uusien päihtymysten hankkimista. Mutta hänen tuli sen sijaan tuoda kotiin jok'ainoa penni jonka ansaitsi — hän ei voinut lähteä toisten miesten kera ulos kapakoihin päivällisaikana, vaan oli pakotettu istumaan lantakasalle ja siinä syömään mukanaan tuomansa murkinan.

Näin hän ei kuitenkaan aina ajatellut; hän rakasti vielä perhettään. Mutta juuri nyt tuli hyvin surullinen aika. Pikku Antanas, joka muuten aina oli häntä tervehtänyt sydämmellisellä hymyllään hänen kotia tullessaan, ei enää voinut hymyillä, sillä lapsiparan kasvot olivat vallan turvonneet ja täynnä rumia, punasia märkäpaisumia. Hän oli sairastanut kaikkia mahdollisia lastentauteja — tulirokkoa, silmärauhasten tulehtumista ja hinkuyskää; nyt hänessä oli tuhkarokko. Ketään muuta ei ollut kotona häntä hoitamassa kuin pieni Kotrina; ja he olivat liian köyhiä hankkiakseen lääkärinapua. Lattia oli rakoja täynnä — mutta jos pienoinen tautinsa aikana sai kärsiä vetoa, oli hän varman kuoleman oma. Öisin hän potki peitteen päältään, eikä ketään ollut valvomassa hänen luonaan ja peittelemässä häntä, sillä kaikki nukkuivat kuin tukit päivän rasituksista väsyneinä. Hän sai virua kurjalla vuoteellaan ja huudella tuntikausia, ilman että kukaan kuuli häntä.

Ja kaiken kurjuuden huipuksi tuli, että Onakin tähän aikaan kääntyi kipeäksi. Hän oli jälleen raskaana, mutta hänen täytyi siitä huolimatta käydä työssä. Odotettu tapaushan tulisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kahlehtimaan hänet kotiin, jonka vuoksi hänen oli ansaittava rahaa niin kauvan kuin voi. Hän oli sitäpaitsi käynyt ylen hermostuneeksi. Hän kärsi hirveätä päänkipua sekä puhkesi usein itkemään ilman mitään näkyvää aihetta. Usein hän tuli kotiin työstänsä myöhään illalla vapisten kuin haavanlehti ja vaikerrellen; tavallisesti hän silloin viskautui vuoteelleen ja rupesi itkemään. Monesti hän oli hysteerillinen, milteipä mielipuoli, ja pelotti Jurgiksen puolikuoliaaksi säikähdyksestä. Elzbieta selitti, ettei tällä ollut mitään merkitystä, koska naiset raskaina ollessaan tavallisesti käyttäytyvät sillä tapaa. Ja paljon muuta järkevää puheli muori hänelle; mutta Jurgis oli vallan lohduton. Eihän Ona edellisellä kerralla ollut tuollainen! Raskaus ei siihen ole syynä, vaan se orjanelämä, johon hän oli tuomittu. Se tulee tuuma tuumalta viemään häneltä hengen. Hän ei ole luotu sellaiseen työhön; ei kukaan nainen maailmassa voi sellaista elämää kestää. Heidän ei olisi pitänyt mennä naimisiin eikä hankkia lapsia maailmaan; ei kukaan työmies saisi naida ja siittää uutta orjansukua. Jos hän, Jurgis, olisi tiennyt, että naiset olivat noin heikkoja ja heiveröisiä olentoja, olisi hän jo alussa kääntänyt silmänsä pois heistä. Siten hän puheli tovin aikaa, tullen itsekin puolittain hysteerilliseksi, mikä seikka niin isossa miehessä näytti kovin eriskummaiselta. Onan oli pakko hillitä tuskansa ja heittäytyä hänen syliinsä, pyydellen häntä tyyntymään ja lopettamaan vaikerruksensa, koska hän muka jo oli parempi ja tuli vielä vallan terveeksi. Siten hän makasi ja hautasi surunsa miehensä olkaa vasten, Jurgiksen katsellessa häntä arasti ja avuttomasti kuin haavotettu eläin, kuin näkymättömien vihollisten maalitaulu.

XV LUKU.

Nämä onnettomuudet alkoivat kesällä; ja joka hetki koetti Ona lohduttaa miestään sanomalla, että ne eivät enää uusiutuisi ja että kaikki jälleen kääntyisi hyväksi; mutta turhaan. Jokainen uusi kohtaus järkytti yhä enemmän Jurgiksen mieltä ja teki hänet yhä kovakorvaisemmaksi Elzbietan vakuutteluille; ja hän rupesi uskomaan, että kaiken tämän takana oli jokin hirvittävä asia, josta hänen ei sallittu tietää. Joskus näiden sairauden purkausten aikana hän väijyi Onan silmiä ja näki niissä ilmeen kun vainotulla otuksella; niissä näkyi tuskaa ja epätoivoa ja aina välillä tuota hänen mielipuolista raivoaan. Ainoastaan siitä syystä, että itsekin oli niin jähmettynyt ja muserrettu, ei Jurgis ruvennut elämään hurjemmasti kuin ennen — hän vain eli kuin tylsä kuormahevonen, jolla on käsitystä ainoastaan siitä hetkestä, joka kulloinkin on.

Talvi oli taasen tulossa, ankarampana ja uhkaavampana kuin konsaan ennen. Oltiin lokakuussa, ja joulukiireet alkoivat. Teurastamoissa oli täysi työ sellaisten ravintoaineiden valmistamisessa, joita juhlina syötiin; ja Maria, Elzbieta ja Ona, jotka olivat vain koneenosia, saivat senvuoksi työskennellä 15-16 tuntia päivässä. Siinä ei ollut mitään valitsemisen varaa; mitä töitä tehtaissa tehtiinkin, niitä heidän täytyi tehdä, jos mielivät pysyä paikoissaan; sitäpaitsi sen kautta heidän tulonsa lisäytyivät muutamilla kolikoilla, ja sentähden he ponnistelivat voimiaan kuin piiskatut hevoset. Heidän oli oltava työssä joka aamu kello 7, päivällisensä he saivat syödä puolipäivän aikaan, ja sitte taas oli aherrettava kello 10:een tai 11:een asti illalla saamatta enää suupalaakaan ruokaa. Jurgis tahtoi odotella heitä auttaakseen heitä yön tullen kotiin, mutta he eivät sallineet sitä; lantatehtaissa ei näet tarvinnut työskennellä ylimääräisillä tunneilla, eikä hänellä ollut paikkaa missä odotella heitä, kapakoita lukuunottamatta. Kukin sai hoiperrella ulos pimeään ja pyrkiä siihen kadunkulmaan, jossa heidän oli määrä yhtyä, tai jos toiset jo olivat menneet kotia, alottaa yksin tuo kauhea paluumatka. Vihdoin kotia päästyään he olivat aina niin jähmettyneitä, etteivät jaksaneet syödä eikä riisuutuakaan, vaan heittäytyivät sijoilleen kengät jalassa ja makasivat kuin pölkyt. Jos he kesken väsyivät, olivat he auttamattomasti hukassa; mutta jos he kestivät, voivat he saada tarpeeksi hiiliä talveksi.