Pieni Kotrina oli useimpien köyhien lasten tapaan aikaisin kehittynyt, pikkuvanha, niinkuin on tapana sanoa. Hänen tuli nyt hoitaa pikku veljeään, joka oli raajarikko, sekä Jurgiksen ja Onan pienokaista; hänen tuli keittää ruoka, pestä astiat, lakasta huoneet ja valmistaa illallinen, kun kaikki toiset tulivat kotiin päivän työstä. Hän oli ainoastaan kolmetoistavuotias ja pienikasvuinen ikäänsä nähden, mutta hän toimitti tämän kaiken nurkumatta. Hänen äitinsä oli pari päivää kierreltyään viimeinkin onnistunut saamaan työtä — makkarakoneen käyttämisessä.

Elzbieta oli nyt saanut työtä, mutta hänestä tuntui tämä muutos joutilaisuudesta kovaan ponnisteluun sangen rasittavalta. Hänen piti seista joka päivä kello 7:stä aamulla kello puoli 1:teen saakka päivällä sekä kello 1:stä kello 6:teen asti iltapäivällä koneensa äänessä. Hän aluksi luuli, ettei hän siinä kauvan kestäisi; mutta kun hän huomasi ansaitsevansa yhtä paljon rahaa kuin Jurgis lantatehtaassaan, tyyntyi hän ja jatkoi työtään.

Makkaratehdas oli hauska paikka, jonne maksoi vaivan pistäytyä muutamiksi minuuteiksi — kunhan ei vain katsellut siellä työskenteleviä ihmisiä. Koneet olivat mitä ihmeellisimpiä nähtäviä. Arvattavasti oli makkaroita ennen täytetty käsin, ja huvittavaa olisi tietää paljoko ihmisiä oli kadottanut työnsä, kun makkarain täyttämistä ruvettiin erityisillä koneilla harjottamaan. Itse täyttämistä hoitivat naiset. Koneissa oli ulkonevia putkia, joiden suulle makkarannahat pingotettiin; ne voivat olla kahdeksan, jopa kymmenenkin metriä pitkät, ja naisten tuli silmänräpäyksessä nostaa ne pois, kun tulivat täyteen, ja panna uusia sijaan. Salin toisessa päässä oli iso allas, johon valmiit makkarat joutuivat. Nainen, joka seisoi koneen vieressä, ei saanut päivän kuluessa väistyä siitä hetkeksikään — hänen täytyi seista siinä tunti tunnilta, päivä päivältä täyttämässä makkarannahkoja, vaikka olisi ollut kuolemakseen väsyksissä. Se oli kappaletyötä, ja hänellä oli perhe elätettävänä. Sallimus ja kurjat taloudelliset lait olivat määränneet niin, ettei hän muulla tavalla voinut itseään ja omiaan elossa pitää. Siksipä hän työskentelikin kuin orjatar, pannen koko sielunsa tähän halpa-arvoiseen työhön, suomatta itselleen siunaamankaan lepoa ja uskaltamatta edes vilahdukseltakaan katsahtaa niihin komeasti puettuihin naisiin ja herroihin, jotka kävivät tehdasta katsomassa ja tirkistelivät häntä, kuin olisi hän ollut villi eläin jossakin markkinasirkuksessa.

XIV LUKU.

Kun nyt perheen jäsenistä yksi työskenteli säilyke- ja toinen makkaratehtaassa, tulivat he hyvin tuntemaan suuren joukon niitä huijauksia ja väärennyksiä, joita Packingtownissa lihavalmisteiden suhteen tehdään. He huomasivat pian, että kun teuraseläimen liha oli ruvennut mätänemään, hakattiin se hienoksi ja siitä valmistettiin mitä houkuttelevimpia herkkuja. Jonas tiesi kertoa asioita, jotka saivat tukan nousemaan pystyyn päässä. Ei mitään, ei kerrassaan mitään viskattu pois, kaikki käytettiin hyväkseen, kaikesta valmistettiin ihmisravintoa — kaikesta muusta paitsi eläinten kuolinhuudoista.

Jonas oli kertonut heille, että liha oli pilautunutta sangen usein jo ennenkun teuraat oli nylettykään, ja pahaa hajua karkottaakseen hierottiin lihakappaleita kauvan ja hyvin soodalla sekä huuhdottiin kiehuvan kuumassa soodalipeässä. Sellaista lihaa myytiin seudun huokeahintaisiin ruokatarjoiluihin, keitettiin, paistettiin, rasvattiin sianihralla — ja saatiin hyvät rahat. Oikeastaan olisi liha pitänyt haudata syvään maahan ja peittää soralla ja mullalla, jottei sen haju myrkyttäisi koko tienoota. Mutta täällä "parannettiin" näitä pilautuneita lihakappaleita kemiallisilla menettelyillä ja kaupattiin sitte ostonhaluiselle yleisölle kaikenlaatuisina herkkuina, tuoreina tai suolattuina. Yleisö parka yleensä harvoin tietää, miten sen kalliilla hinnalla ostamat ruokatavarat ovat syntyneet; jos jolloinkin tällaisessa rasioidussa lihassa tunnetaan omituista makua, ei tuskin kenenkään päähän juolahda arvella tehtailijan käyttäneen mädäntynyttä ja haisevaa raaka-ainetta. Päinvastoin pidetään makua erityisen hienona ja herkullisena. Näiden lihakappalten suolaamiseen käytettiin nerokkaita koneita, jotka säästivät sekä aikaa että kuluja. Erityisesti ihmeteltävä oli muuan kone, jossa oli ontelo neula ja sen toisessa päässä pumppu; kun sitä käyttävä mies työnsi neulan lihaan ja polki muutaman kerran pumppua jalallaan, tuli koko liha- tai silavakappale niin täyteen suolavettä ja etikkaa, ettei mädäntyneen hajua eikä makua enää lainkaan erottanut. Kaikki maistoi ja hajusi vain suolavedelle ja etikalle. Mutta odotellessaan tätä ihmeparannusta täyttivät pilautuneet lihakasat koko suunnattoman avaran huoneen niin hirvittävällä löyhkällä, ettei ihminen voinut kauvan siinä oleskella. Kun kaikki liha oli saatu savustetuksi, huomattiin usein paljon siitä sittekin, kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta, vallan eltautuneeksi. Tehtaan ensi vuosina oli näitäkin perin pilautuneita valmisteita myyty nimellä "kolmannen luokan tavaraa", mutta myöhemmin oli joku nerokas sielu keksinyt uuden nimen samalle tavaralle, jota nyt kutsuttiin "luumehuksi". Pahin haju ja maku poistettiin työntämällä liha-aineeseen hehkuvan kuumia rautalevyjä. Tämän keksinnön jälkeen ei enää puhuttu "ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta luokasta" — kaikki oli vain "ensi luokan tavaraa". Tehtailijat keksivät alinomaa uusia menetelmiä ja uusia nimityksiä — he laskivat kauppaan "luuttomia liikkiöitä", jotka sisälsivät kaikkein surullisimmat jätteet sioista laatikoihin ahdettuina; "Kalifornian liikkiöitä", sikojen etulapoja isoine luunikamineen, joista melkein kaikki liha oli kaluttu pois; ja "nahallista silavaa", valmistettua kaikkein vanhimmista sioista, joiden nahka oli niin karkeata ja raskasta, ettei kukaan sitä huolinut ostaa — s.o. ennenkun vasta keitettynä ja kauniiksi värjättynä "pääsylttynä".

Elzbietan käsiin ei makkaraosastossa tullut ainoatakaan kinkkua, joka ei olisi ollut täysin mädäntynyt. Mutta jauhettuina isoissa lihamyllyissä, jotka tekivät aina 2,000 pyöräystä minuutissa, ja sekotettuna puolella määrällä parempaa lihaa menetti pilautunut liha eltautuneen makunsa ja hajunsa. Kukaan ihminen ei kysellyt, mitä aineita makkaroihin oikein pantiin; Europasta tuli tosin alituisesti takasin vanhaa makkaraa, joka oli hylätty kelvottomana ja oli jo vallan valkeaa homeesta, mutta siihen lisättiin booraksia ja glyseriiniä ja se työnnettiin uudelleen lihamyllyn suppiloihin ja valmistettiin kotimaista tarvetta varten. Siellä käytettiin lihaa, joka oli ollut jaloissa tallattavana lattialla, loassa ja sahanjauhoissa, ja jossa oli biljooneja basilleja ja tuberkeleita — lihaa, jota oli säilytetty avaroilla ylisillä ja jota vuotavista katoista valuvat sateet olivat huuhdelleet ja tuhannet rottaparvet käyneet maistelemassa. Ylisillä oli liian pimeätä, jotta siellä olisi voinut mitään nähdä, mutta mies voi työntää kätensä lihakasoihin ja vetää niistä esiin kourallisia rotanlantaa. Nämä rotat olivat oikeana vitsauksena teurastamoissa, ja miehet koettivat senvuoksi tappaa niitä myrkkyleivillä; niitä kuoli joukottain, ja rotat, leivät ja liha pantiin yhdessä menemään suppiloihin… Tämä ei ole mitään satua eikä leikkipuhetta. Liha pantiin kärryille alas tehtaaseen vietäväksi, ja mies, joka lykkäsi kärryjä, ei olisi huolinut viskata pois rottaa vaikka olisi sellaisen nähnytkin — ja menipä makkaroihin mukana aineita, joihin verraten yksin myrkytetyt rotatkin olivat oikeita herkkupaloja. Miehillä ei ollut mitään paikkaa missä pestä käsiään ennen päivällistä, ja niinpä heille oli tullut tavaksi pestä niitä siinä vedessä, johon makkaraliha pantiin. Siellä oli savustettujen kinkkujen luutyviä, suolatun lihan jätteitä ja kaikenlaisia kasvimädännyksiä, jotka olivat viruneet vanhoissa sammioissa tehtaiden kellareissa. Oli eräitä töitä, joista tehtaanomistajat maksoivat urakkakaupalla, ja sellaisiin kuului näiden jättiläissammioiden tyhjentäminen, joihin kaikenlaiset inhat jätteet aikojen kuluessa oli koottu. Tämä työ suoritettiin joka kevät; ja sammioissa oli likaa ja ruostetta, vanhoja nauloja ja seisonutta vettä — ja kärryllinen kärryllisen jälkeen tuotiin tätä ihanata seosta ylös päivänvaloon ja lapioitiin suppiloihin yhdessä tuoreen lihan kanssa muutettavaksi ihmisravinnoksi. Osa valmisteista myötiin "savustettuna makkarana" — mutta kun savustaminen vei aikaa ja tuli kalliinlaiseksi, saatettiin tavara kemialliseen osastoon, jossa sitä säilystettiin booraksilla ja värjättiin ruskeaksi gelatiinilla. Kaikki makkarat tulivat samasta altaasta, mutta kun ne varustettiin kääreillä, saivat ne nimen "erityisen hienoa" ja maksoivat kaksi senttiä enemmän naulalta.

Tällainen oli se uusi ympäristö, johon Teta Elzbieta oli sijoitettu, ja tällaista se työ, jota hänen oli pakko tehdä. Se oli tympäsevää, raaistuttavaa ja eläimellistä työtä; hänellä ei ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin juuri sitä. Hän oli vain osa siitä koneesta, jota hän käytti — osa, joka ei saanut silmänräpäykseksikään levähtää muun koneiston väsymättä pyöriessä. Vain yhden ainoan edun toi tämä julma työ mukanaan — hän kävi vähitellen vallan tunnottomaksi. Aste asteelta hän vajosi täydelliseen tylsyyteen — hän kävi puhumattomaksi. Joka ilta hän tapasi Jurgiksen ja Onan, ja yksissä kaikki kolme astelivat kotiin vaihtamatta sanaakaan keskenään. Yksinpä Onakin oli käynyt mykäksi — hän, joka aina oli lauleskellut kuin leivonen. Ona parka! Hän oli sairas ja ylen rasittunut, niin että hän tuskin jaksoi laahustaa itseään iltasin kotiin tehtaasta. Ja kun he sitte olivat syöneet laihan illallisensa, eivät he enää puhelleet keskenään kuten ennen, koska heillä nyt oli vain surkeuksia kerrottavana, vaan ryömivät sijoilleen ja nukkuivat raskaasti kuin eläimet, kunnes oli taasen aika nousta ylös, pukeutua kynttilän valossa ja lähteä jälleen koneittensa ääreen. He olivat niin tylsiä ja jäykistyneitä, etteivät paljon kärsineet nälästäkään enää; ainoastaan lapset ruikuttelivat, kun ruokaa ei ollut heille riittämään asti.

Mutta Onan sielu ei ollut kuollut — ei kenenkään heistä sielu ollut kuollut, vaan ainoastaan horroksissa. Silloin tällöin ne heräsivät, ja nämä hetket olivat hirmuisia. Muistojen tie aukeni sepo selälleen, vanhat riemut kurottelivat käsivarsiaan heitä vastaan, vanhat toiveet ja unelmat kutsuivat heitä; mutta silloin he tunsivat nykyisen elämäntaakkansa painavan äärettömän raskaana heitä. He eivät juuri huutaneet ääneen sen painon alla; mutta he tunsivat ahdistusta, joka oli hirvittävämpi kuin kuolemantuska. Oli asia, josta ei mielellään puhuttu — josta yksikään ihminen maailmassa ei mielellään puhu — omasta elämäntappiostaan.

He olivat lyödyt; he olivat kadottaneet pelin; heidät oli lakastu syrjään kuin rikkatunkio. Tämä tosiasia ei ollut siltä vähemmän surullinen, että se hiljaa ja äänettömänä tunnettiin, että sen syynä olivat loppumattomat verot ja korot ja ruokatavaralaskut. He olivat unelmoineet vapaudesta, kunniallisesta ja hyvästä työstä, jolla voisivat elättää itsensä ja kasvattaa lapsensa kelpo kansalaisiksi. Mutta nyt oli kaikki lopussa — he olivat uskaltaneet elämänsä ja tulevaisuutensa panokseksi tähän vaaralliseen peliin, jonka nyt olivat menettäneet. Kuusi pitkää surullista vuotta oli vielä edessä, ennenkun he olivat täysin suoriutuneet kaikista talonhinnan maksueristä; ja sitä surullisempi oli nyt huomio, ettei kenkään heistä enää kestäisi kuutta vuotta sellaisessa työssä kuin heillä nyt oli. He olivat hukassa, heillä ei enää ollut mitään toivoa, ei mitään pelastusta. Heistä oli tämä suuri kaupunki, jossa he nyt elivät, kuin ääretön valtameri, erämaa, hauta. Niin usein tulivat nämä ajatukset Onalle yön aikaan, kun hän sattui heräämään! Hän koitteli jälleen nukahtaa, peläten oman sydämmensä sykintää ja ollen näkevinään itse ruumiillisentuneen elämänkauhun verestävät silmät edessään. Kerran oli hän huudahtanut ääneen pelosta ja herättänyt Jurgiksen, joka oli kavahtanut pystyyn ja ristinyt silmiään. Sen jälkeen hän oppi valvomaan hiljaa. Heidän mielensä enää harvoin yhtyivät; tuntui kuin olisivat heidän toiveensa olleet haudatut erikseen toisistaan.