"Ehkäpä syy on raitiovaunuissa", arveli hän, "ehkäpä hän on mennyt alakaupunkiin."
"Ei", sanoi Jurgis, "hän ei koskaan ole käynyt siellä."
"Ehkäpä ei", murahti mies kuivasti.
Jurgis oli huomaavinaan, että mies ja tyttö katselivat toisiaan salavihkaa hänen puhuessaan.
"Mitä tiedätte asiasta?" kysäsi hän nopeasti.
Mutta mies oli nähnyt päällysmiehensä takanaan, ja hän kiiruhti eteenpäin lykäten kärryjään.
"Mitäpä minä siitä tietäisin", hän vastasi olkapäänsä ylitse. "Kuinka minä tietäisin millä teillä vaimonne käy?"
Jurgis lähti jälleen ulos ja käveli edestakasin rakennuksen edustalla. Koko aamun hän siinä käveli, ajattelematta lainkaan työtään. Puolipäivän aikaan hän lähti poliisiasemalle jatkaakseen kyselyjään, mutta palasi sieltä tyhjin toimin tehtaanportille siellä vartoakseen mieli yhä tuskaisempana. Vihdoin hän iltapäivällä lähti viimeinkin painamaan kotia.
Hän kulki pitkin Ashland Avenueta. Raitiovaunut olivat taasen alkaneet liikkua, ja monta sellaista kiisi hänen ohitsensa täynnä väkeä. Niiden näkeminen muistutti Jurgikselle tehtaalaisen ivallista huomautusta, että Ona ehkä olisi lähtenyt ulos kaupungille; ja puolittain vaistomaisesti hän kääntyi katselemaan vaunuja — sillä seurauksella, että hän äkkiä huudahti ja alkoi juosta niiden jälkeen.
Ympäri kokonaisen korttelin hän seurasi niitä. Eräässä vaunussa hän oli huomannut hatun, joka oli vallan Onan hatun näköinen. Vihdoin pysähtyi vaunu, ja sitä kantava nainen astui ulos. Jurgis seurasi jälessä; hänen epäluulonsa oli nyt herännyt. Hän näki naisen nousevan heidän kotinsa portaita ylös. Viiden minuutin ajan Jurgis kulki edestakasin kadulla nyrkitetyin kourin ja yhteenpuserretuin huulin. Viimein hän astui sisään.