Hän juoksi, kuin olisi hän ollut noiduttu, sokeasti ja raivoisasti, katsahtamatta kummallekaan taholleen. Hän oli tullut Ashland Avenuelle, ennenkun hengästyminen pakotti hänen hiljentämään vauhtiaan; nähtyään raitiovaunun tulevan hypähti hän sen takasillalle. Hänen silmänsä olivat hurjat ja veristyneet, hänen hiuksensa seisoivat päässä, ja hän hengitti raskaasti kuin haavotettu sonni; mutta raitiovaunussa istuvat eivät panneet häneen erityistä huomiota — heistä tuntui olevan luonnollista, että mies, joka löyhkäsi niin pahalta kuin Jurgis, muissakin suhteissa voi olla eriskummallinen. He vain väistyivät häntä niinkuin ruttoa, kuten tavallisesti. Konduktööri otti hänen viisisenttisensä vastaan hyppystensä päillä ja jätti hänet yksikseen seisomasillalle. Jurgis sitä ei huomannutkaan — hänen ajatuksensa olivat vallan toisaalla.

Hän voi jälleen hengittää, kun vaunu tuli teurastamoiden kohdalle; siellä hyppäsi hän alas ja alkoi jälleen juosta henkensä edestä. Ihmiset kääntyivät katselemaan hänen jälkeensä, mutta hän ei nähnyt ketään — tuolla oli tehdas, ja sinne hän syöksyi ovesta sisään ja käytävää pitkin. Hän tiesi missä huoneessa Ona työskenteli, ja tunsi näöltä Connorin, varastohuoneen päällysmiehen, joka työskenteli sen ulkopuolella; tätä hän katseillaan tähysteli sisään rynnätessään. Hän ei aluksi ollut huomannut häntä ulkona pengermällä niiden miesten joukossa, jotka lastasivat tavaraa rautatienvaunuihin; mutta äkkiä hän kuuli äänen käytävästä ja syöksyi kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä hänellä oli Connor edessään.

Tämä oli iso, roteva irlantilainen, kasvot punertavat ja karkeapiirteiset. Hän näki Jurgiksen, kun tämä hypähti kynnyksen yli, kalpeni ja aikoi kääntyä ympäri, mutta seuraavassa tuokiossa oli Jurgis esillä. Hän kurotti ylös käsivartensa suojellakseen kasvojaan; mutta koko mahtavalla voimallaan ja eteenpäin kurottuvan ruumiinsa koko painolla Jurgis iski häntä silmien väliin, niin että hän kaatui takaperin. Sitte kouristuivat Jurgiksen sormet hänen kurkkunsa ympäri.

Hirmuinen meteli syntyi heidän ympärillään, naiset pyörtyivät ja kirkuivat, ja miehiä tuli juosten hätään. Jurgis oli niin vaipunut kostonhankkeihinsa, ettei hän kaikesta tästä kuullut mitään; eikä hän käsittänyt että häntä tahdottiin estää, ennenkun puolitusinaa tukevakouraisia miehiä oli tarttunut hänen sääriinsä ja hartioihinsa ja koetti vetää häntä pois. Silloin hän ymmärsi, että saaliinsa pääsisi hänen käsistään, ja nopeasti kuin salama upotti hän hampaansa vihamiehensä poskeen. Kun hänet viimein saatiin syrjään, tirskui hänestä verta, ja nahkasäikeitä riippui hänen suustaan.

Hänet viskattiin pitkäkseen lattialle ja hänen käsistään ja jaloistaan pidettiin kiini, mutta sittekään heidän töin tuskin onnistui pitää häntä aloillaan. Hän tappeli kuin tiikeri, väänteli ja kiskoi ruumistaan ja sai ahdistajansa miltei nakatuiksi päältään rynnätäkseen uudelleen tainnoksiin menneen vihollisensa kimppuun. Mutta uusia pitelijöitä tuli avuksi, kunnes lattialla oli kokonainen kasa myllertäviä, tempovia ja potkivia käsivarsia ja sääriä. Hänet saatiin viimein enemmistön painolla kukistetuksi ja kuletetuksi tehtaan poliisiasemalle, jossa hän makasi hiljaa, kunnes saapui päivystysvaunu viemään häntä sieltä.

XVI LUKU.

Kun päivystysvaunu tuli, astui Jurgis levollisesti siihen. Hän oli perin väsynyt ja hämmennyksestä puolittain sekasin, ja sen lisäksi näki hän poliisien siniset takit. Hänellä oli vartijoinaan vaunussa kuusi miestä, mutta nämä vetäytyivät hänestä niin kauvaksi kuin mahdollista hajun takia. Sitte seisoi hän poliisikersantin pöydän ääressä ja ilmotti nimensä ja osotteensa. Matkalla vankikoppiin muuan poliiseista kirosi hänelle, kun hän poikkesi väärälle taholle, ja kun hän ei erehdystään heti korjannut, sai hän potkun. Mutta Jurgis ei edes kohottanut katsettaankaan maasta — hän oli asunut puolikolmatta vuotta Packingtownissa ja tunsi sikäläisen poliisin. Voi olla hengenvaarallista ärsyttää heitä täällä heidän omalla alueellaan; voi sattua että viisi tai kuusi kappaletta heistä tuli yht'aikaa hänen kimppuunsa kummipampuillaan ja tekivät huttua hänen kasvoistaan. Vaikka hän siinä leikissä saisi pääkallonsa murskaksi, ei se olisi mitään harvinaista. Siinä tapauksessa he raportissaan sanoisivat hänen olleen juovuksissa ja kaatuneen, eikä kukaan huolisi siitä sen enempää.

Ovi lukittiin ja teljettiin hänen takanaan. Hän istahti penkille ja nojasi kasvonsa käsiinsä. Hän oli yksin, ja hänellä oli edessään vielä iltapäivä ja koko yö.

Aluksi hän tunsi samallaista oloa kuin villipeto, joka on saanut syödä kylläkseen; hän oli antanut tuolle roistolle aika hyvin selkään — ei tosin niin paljon kuin jos hänen olisi sallittu pidellä häntä vielä minuutinkaan verran kauvemmin, mutta aika hyvin sentään. Hänen sormensa päitä poltti vielä tuo kova kaappaus irlantilaisen kurkun ympäri. Mutta vähitellen kun voimat palasivat ja ajatukset selvenivät, rupesi hän miettimään vähän pitemmälle. Onan asia ei sillä parantunut, että hän oli ollut tappaa päällysmiehen — ei lieventänyt hänen epätoivoaan eikä muistoaan olleista tapahtumista. Se ei auttanut elättämään häntä ja hänen lastaan; Ona vallan varmasti tulisi menettämään paikkansa — ja hänen oman kohtalonsa Jumala yksin tiesi.

Hän kulki puolen yötä edestakasin lattialla sellaisten ajatusten vaivaamana; ja käveltyään itsensä aivan väsyneeksi laskeusi hän kurjalle vuoteelle ja koetteli nukkua, mutta huomasi ensi kerran elämässään aivonsa itseään väkevämmiksi. Viereisessä kopissa oli muuan juopunut vaimonsalyöjä ja toisessa kirkui raivohullu. Keskiyön aikaan avattiin poliisiasema kodittomille maankiertäjille, jotka olivat ovella värjötelleet pakkastuulta paossa, ja nämä täyttivät koppien edessä olevan käytävän. Jotkut niistä viskautuivat paljaalle kivilattialle ja nukahtivat heti; toiset istuivat ylhäällä nauraen ja puhellen, reuhaten ja riidellen. Ilma kävi pahalta löyhkääväksi niiden hengityksestä; jotkut kaikkein häijyimmistä vainusivat Jurgiksen läsnäolon ja kirosivat kaikki hornan kauhut hänen osakseen, sill'aikaa kun hän makasi nurkassaan ja laski verensykintää ohimoissaan.