Hänelle tarjottiin "veijarikahvia" — rauhoittavalla aineella sekotettua kahvia ja kuivaa leipää tinalautasella. Jurgis ei tuntenut sitä ennestään, tai oli hän siemaissut sekotuksen yhdellä ainoalla henkäyksellä; mutta juotuaan hänen joka hermonsa vapisi häpeästä ja raivosta. Aamupuolella käytävässä melu hiljeni, ja hän rupesi mittelemään koppinsa lattiata; ja sitte hänen sielussaan heräsi paholainen, verisilmäinen ja hirvittävä, joka repeli kaikkia hänen sydänjänteitään.
Hän ei kärsinyt omasta puolestaan — mitäpä välittikään mies, joka työskenteli Durhamin lantatehtaissa, siitä miten maailma häntä käsitteli! Mitäpä merkitsevätkään kaikki vankeuden kauhut hänen oman entisyytensä kauhujen rinnalla, niiden asiain rinnalla, jotka olivat tapahtuneet ja joita ei käynyt enää muuttaminen ja joiden muistoa ei voinut rinnasta kiskaista! Niiden muisteleminen oli tehdä hänet hulluksi; hän ojensi kätensä kohti taivasta vaatien sieltä vapahdusta — mutta sieltä ei mitään vapahdusta tullut, eivät edes taivaan voimatkaan voineet tehdä tehtyä tekemättömäksi. Tuo muisto oli kuin haamu, kamala, jylhä ja hirmuinen, jota ei voinut manata takasin maan uumeniin; se seurasi häntä, se istui hänen niskallaan ja tahtoi murskata hänet tomuksi. Ah, jospa hän olisi voinut arvata sen ennakolta! Mutta olisihan hän sen nähnytkin, jollei hän olisi ollut sellainen houkkio! Hän takoi nyrkillään otsaansa, soimaten itseään siitä, ettei aina ollut seurannut Onaa tämän työpaikkaan, ettei ollut seissut hänen ja sen kohtalon välillä, jonka jokainen tiesi kohtaavan melkein kaikkia työläisnaisia. Hänen olisi pitänyt ottaa Ona sieltä pois, vaikkapa se olisikin vienyt heidän perikatoon ja nälkäkuolemaan Chikagon kaduilla! Ja nyt — oh, sitä ei voinut uskoakaan! Se oli liian hirveätä, liian kamalaa!
Se oli kuitenkin asia, jota ei käynyt väistäminen; jokainen uusi väristys, jokainen uusi nyyhkytys saattoi hänet sitä ajattelemaan. Hän tiesi ettei Ona jaksaisi kantaa tätä taakkaa — hän tiesi että vaikka hän antaisi hänelle kaikki anteeksi, vaikka hän polvillaan pyytelisi häntä, ei Ona kuitenkaan voisi koskaan enää katsoa häntä kasvoihin, ei koskaan voisi enää olla hänen vaimonsa. Häpeä tulisi tappamaan hänet. Ei ollut missään pelastusta, ei missään vapahdusta — parasta oli että Ona kuolisi.
Tämä oli niin päivän selvää ja yksinkertaista, ja kuitenkin — niin pian kun hän hetkeksikään pakeni painajaistaan — sai hänet julmasti kärsimään ja tuskasta parahtamaan ajatus, että Ona näkisi nälkää. Hän itse ehkä saisi virua kauvankin vankeudessa — ehkäpä vuosikausia. Eikä Ona varmaankaan enää menisi työhön, niin musertunut ja rääkkäytynyt kun hän oli. Ja myöskin Elzbieta ja Marijakin voisivat menettää paikkansa — jos vain tuo hornan koira Connor sen tahtoi, karkotettaisiin heidät kaikki varmasti työstä. Ja jollei hän sitä tehnytkään, niin eivät he sittekään voineet elää. Ja vaikka pojatkin lopettaisivat koulunkäynnin, ei perhe kuitenkaan voisi suorittaa kaikkia maksuja ilman häntä ja Onaa. Heillä oli nyt vain muutamia dollareja jälellä säästöistään — viimeinen maksuerä talon hinnasta oli suoritettu viikko sitte, ja se oli ollut kaksi viikkoa liian myöhään, niin että viikon perästä sitä oli taas maksettava. He eivät voisi sitä tehdä — ja niin he menettäisivät talonsa, menettäisivät sen kaikkien pitkällisten sydäntä särkeväin kamppausten jälkeen. Kolme kertaa jo oli asiamies varottanut heitä ja sanonut, ettei hän enää sallisi myöhästymistä. Ehkä oli typerää Jurgiksen ajatella taloa, kun niin monia muita asioita oli mietittävänä; mutta kuinka olikaan hän saanut kärsiä tämän talon takia, kuinka paljon he kaikki olivat kärsineet! Se oli heidän ainoa tulevaisuuden toiveensa, he olivat sijoittaneet siihen kaikki rahansa. He olivat työväkeä, köyhää väkeä, jonka kaikki voima oli heidän ansaitsemissaan rahoissa, koko heidän olemassaolonsa, ruumiinsa ja sielunsa riippuivat niistä; kun heillä oli rahaa, voivat he elää, mutta rahojen puutteessa heidän oli kuoleminen.
Ja he tulisivat nyt kadottamaan kaiken; he tulisivat ajetuiksi ulos kadulle, heidän oli kätkeydyttävä jonnekin jääkylmään ylishuoneeseen ja elettävä tai kuoltava miten enää vain voivat. Jurgis ajatteli tätä koko yön ja kaikkina seuraavina öinä — ja hän näki kaikki yksityiskohdat edessään, aivan kuin olisi itse elänyt niissä mukana. He saisivat myydä huonekalunsa ja jäädä velkaan myymälöihin. Sitte heidän luottonsa viimein loppuisi ja heidän olisi lainattava Szedvilakselta, jonka ruokakauppa muutenkin oli vararikon partaalla. Naapurit tulisivat väliin ja auttaisivat heitä hiukan. Poloinen sairas Jadvyga tulisi tuomaan muutamia säästettyjä pennejä, kuten hän aina teki kun joku naapuristossa näki nälkää, ja Tamoszius Kuszleika antaisi heille ansionsa viulunsoitostaan. Sillä tapaa he koettaisivat tulla toimeen kunnes hän pääsisi ulos vankilasta — tahi ehkäpä he eivät tienneetkään hänen olevan vankilassa, ehkäpä eivät olleet saaneet hänestä mitäkään tietää! Tulisivatkohan he edes katsomaan häntä — tai kuuluikohan ehkä hänen rangaistukseensa, ettei hänen pitänyt saaman heistä mitään tietää?
Hän oli näkevinään Onan kipeänä ja mieli murrettuna, pikku Stanislovaksen kykenemättömänä menemään työhön paljon lumen takia, koko perheen kadulle viskattuna. Kaikkivaltias Jumala! Saisivatkohan he todella kuolla viluun? Jurgis ei tosin ollut koskaan nähnyt kuolleita ruumiita kadulla, mutta oli kyllä nähnyt ihmisiä häädettävän asunnoistaan ja katoavan jäljettömiin. Kaupungilla oli tosin tässäkin piirissä hyväntekeväisyyskonttori, mutta Jurgis ei ollut sellaista koskaan nähnyt eikä edes kuullut siitä puhuttavankaan.
Siten kului yö. Aamulla hän taas pääsi ajelulle vaimonsapieksäjän, raivohullun, parin tappelupukarin ja muutaman murtovarkaan seurassa. Heidät vietiin suureen valkoseinäiseen huoneeseen, jossa oli ummehtunut ilma ja paljon ihmisiä. Korokkeella aitauksen takana huoneen toisessa päässä istui paksu, punertavanaamainen mies, jonka nenä hohti purppurankarvaisena.
Ystävämme tajusi epäselvästi, että hän nyt saisi kuulla tuomionsa. Hän ihmetteli millähän perusteilla hänet tuomittaisiin — olikohan hänen uhrinsa jo kuollut, ja mitä hänelle siinä tapauksessa tehtäisiin. Ehkäpä hänet hirtettäisiin tai ruoskittaisiin kuoliaaksi — mikään sellainen ei olisi ihmetyttänyt Jurgista, joka perin vähän tiesi laeista.
Jurgis sai istua ja katsella ympärilleen huoneessa kokonaista parisen tuntia. Hän toivoi jonkun perheensä jäsenistä tulevan paikalle, mutta siinä hän pettyi. Vihdoin vietiin hänet aitauksen eteen, missä hänet kohtasi muuan yhtiön asianajaja. Tämä sanoi hänelle Connorin olevan lääkärinhoidon alaisena ja pyysi tuomaria pitämään vankia viikon ajan — "Kolmesataa dollaria", keskeytti tuomari äkisti.
Jurgis katseli ällistyneenä vuoroon tuomariin vuoroon lakimieheen. "Onko teillä ketään, joka menisi puolestanne takaukseen?" kysyi edellinen, ja muuan kirjuri selitti Jurgikselle tällä tarkotettavan sitä, että jos joku henkilö sijoittaisi oikeuden käsiin kolmesataa dollaria takuuksi siitä, että hän saapuisi varmasti viikon perästä tuomioistuimen eteen, voisi hän päästä vapaalle jalalle. Jurgis pudisti päätään, ja ennenkun hän oli ennättänyt saada selvää käsitystä asiasta, veivät poliisit hänet jälleen pois. Hänet saatettiin huoneeseen, jossa muitakin vankeja odotteli vuoroaan, ja sai istua heidän kanssaan, kunnes kaikki sen päivän tutkittavat olivat saaneet tuomionsa. Sitte vietiin heidät taasen pitkälle, hyvin kylmälle ajelulle aina valtion vankilaan asti, joka on kaupungin pohjoisosassa noin viidentoista kilometrin päässä teurastamoista.