/p
"Työt kehnoimmat, kuin myrkkyruohot,
Kasvaapi ilmast' vankilan;
Mut mit' on parhaint' ihmisessä,
Se siellä jaloin tallataan.
On Tuska siellä valtijaana,
Ja Epätoivo vartijana."
p/
Niin kirjoittaa muuan runoilija, jolle maailma on jakanut oikeuttaan; ja hän lisää:
/p
"En tiedä mitkä lait on oikein
Ja mitkä väärin laaditut;
Mut sen ma tiedän, ett' on kolkot
Nuo seinät kylmät, kalkitut.
On oikein, että helvettinsä
He tahtoo muilta salata;
Ei heidän tekojansa siellä
Vois Herrammekaan katsella."
p/
XVII LUKU.
Seuraavana aamuna kello seitsemän päästettiin Jurgis noutamaan vettä puhdistaakseen koppinsa — toimi, jonka hän tunnollisesti suoritti, mutta jonka muut vangit ylipäänsä laiminlöivät, kunnes heidän koppinsa tulivat niin saastaisiksi, että vartijain oli pakko ryhtyä toimeen. Sitte hän sai vankiruokansa, jonka jälkeen hänellä oli oikeus kolmen tunnin ajan liikuskella pitkällä, sementtiseinillä ja lasikatolla varustetulla pihalla. Sen toisessa päässä oli tila niitä varten, jotka kävivät vankeja puhuttelemassa, erotettuna muusta pihasta kahdella noin puolen metrin päässä toisistaan olevalla teräslankaverkolla. Täällä odotti Jurgis koko ajan, mutta ketäkään ei saapunut häntä tervehtimään.
Hetikun hän sitte palasi takasin koppiinsa, avasi vartija oven ja päästi uuden vangin sisään. Se oli teikarin näköinen nuori mies, jolla oli vaaleanruskeat viikset, siniset silmät ja miellyttävä vartalo. Hän nyökkäsi Jurgikselle ja, vahdin poistuttua, katseli arvostellen ympärilleen.
"Kas niin, toveri", sanoi hän, kun hänen katseensa jälleen kohtasi
Jurgiksen, "hyvää huomenta."
"Huomenta", vastasi Jurgis.
"Hauska paikka viettää joulua, vai mitä?" lisäsi toinen.
Jurgis nyökkäsi.