Sitte hän kääntyi kantajan puoleen ja kysyi:
"Onko tässä kertomuksessa mitään totta, hra Connor?"
"Ei sanaakaan, teidän armonne", vastasi päällysmies. "Se on ainainen ikävyys — alati kerrotaan työnjohtajista, että he muka käyttäisivät asemaansa naisten vahingoksi — —"
"Niin kyllä, tiedän sen", sanoi tuomari. "Usein saan kuulla sellaista. Tuo lurjus, näyttää pidelleen teitä pahasti. Kolmekymmentä päivää ynnä kulungit! Seuraava asia!"
Jurgis kuunteli miltei tajuttomana kauhusta. Vasta kun poliisit tarttuivat häneen ja laahasivat häntä ulos, käsitti hän mitä oli tapahtunut. Mielipuolen tavoin pyöritti hän silmiään joka taholle.
"Kolmekymmentä päivää!" sähisi hän. Ja sitte kääntyi hän tuomariin päin ja karjasi keuhkojensa kaikella voimalla: "Miten sitte perheeni käy? Minulla on vaimo ja pieni lapsi, herra, eikä heillä ole penniäkään rahaa — Jumalani, he kuolevat nälkään!"
"Sitä teidän olisi pitänyt ajatella, ennenkun ryhdyitte murhayritykseenne", virkkoi tuomari kuivasti, kääntäen huomionsa seuraavaan juttuun.
Jurgis aikoi vielä sanoa sanan, mutta toinen poliiseista tarttui tukevasti häntä kurkkuun ja toinen yhtä navakasti hänen niskaansa. Kaksi muuta poliisia tuli avuksi, heti kun huomasivat hänen aikovan käydä vastarintaan. Siten vietiin hänet enempää vastaan riuhtomatta ulos salista. Kaukana huoneen taustalla näki hän vielä vilahdukselta Elzbietan ja Kotrinan, jotka olivat nousseet seisaalleen ja katselivat kolkkoa näytelmää sanattomalla kauhulla. Hän teki vielä kerta epätoivoisen ponnistuksen, mutta sai taas poliisit kurkkuunsa — ja hänen täytyi luopua epätasaisesta kamppauksesta. Hänet paiskattiin suinpäin vankikoppiin, jossa ennestään oli muita vankeja odottamassa vuoroaan päästä tuomarin eteen tai tulla vietäviksi takasin vankilaan. Niin pian kun oikeudenistunto oli loppunut, teljettiin heidät kaikki rautaristikolla varustettuun vankivaunuun, n.s. "Mustaan-Maijaan" ja vietiin määräpaikkaansa.
Tällä kertaa Jurgis vietiin "Bridewelliin", erääseen pieneen vankilaan, missä Cookin piirikunnan vangit istuvat heille määrätyn rangaistusajan. Se oli vielä likasempi ja täydempi kuin edellinen paikka. Sinne vietiin kaikki "vähäpätöiset" vangit — pikkuvarkaat, pikkuhuijarit, katurauhan häiritsijät, maankiertäjät ja kaikenlaiset irtolaiset. Koppitoveriksi Jurgikselle tuli eräs italialainen hedelmäkauppias, joka oli kieltäytynyt antamasta lahjuksia poliisille ja oli sitte vangittu siitä syystä, että oli lakkarissaan kantanut isoa taskuveistä. Kun tämä mies ei ymmärtänyt sanaakaan englantia, oli Jurgis iloinen kun tämä pian päästettiin vapaalle jalalle. Hänen sijaansa tuli norjalainen merimies, joka oli tullut vähäkuuloiseksi muutamassa tappelussa ja joka heti rupesi haastamaan riitaa Jurgiksen kanssa, koska tämä ylemmällä laverilla maaten nukkui niin levottomasti, että päristi tomua ja ruumenia hänen päälleen, joka makasi alemmalla makuusijalla. Olisi käynyt vallan sietämättömäksi elää vuorokaudet umpeensa yhdessä tämän suulaan toverin kanssa, jollei vangeilla onneksi olisi ollut säännöllinen työnsä ulkosalla. Heidän rangaistustyönään oli nimittäin kivensärkeminen.
Kymmenen päivää noista kolmestakymmenestä oli jo kulunut, ilman että Jurgis oli saanut mitään tietoa omaisistaan. Vihdoin eräänä päivänä tuli eräs vartijoista hänelle ilmottamaan, että ulkona oli joku, joka halusi puhutella häntä. Jurgis valahti valkeaksi kuin vastasatanut lumi ja kävi niin heikoksi polvistaan, että töintuskin kykeni astumaan ulos kopistaan.