Vartija saattoi hänet pitkän käytävän läpi ja monia portaita ylöspäin vastaanottohuoneeseen, joka oli varustettu rautaristikolla kuten vankikoppi. Sen läpi Jurgiksen silmä erotti erään henkilön istuvan tuolilla; hänen astuessaan huoneeseen kavahti tämä henkilö ylös, ja Jurgis tunsi hänet pikku Stanislovakseksi! Nähdessään edes jonkunkaan rakkaasta, ikävöidystä kodista oli tuo iso mies pyörtyä — hänen täytyi nojata tuolinselkään pysyäkseen pystyssä, ja hän vei käden otsalleen aivan kuin hajottaakseen sumua silmäinsä edestä.
"Onko kaikki hyvin?" kysyi hän heikolla äänellä.
Pikku Stanislovaskin vapisi, ja molemmat vallan kuin pelkäsivät puhua.
"He — he lähettivät minut tänne kertomaan teille —" hän sopersi itku kurkussa.
"Mitä?" huudahti Jurgis.
Hän seurasi pojan katsetta ja näki sen kiinnittyneen vartijaan. "Elä huoli hänestä!" huusi hän. "Miten jaksavat kotona?"
"Ona on hyvin kipeä", virkkoi nyt Stanislovas. "Ja me kaikki olemme kuolla nälkään. Tätä menoa emme kauvan jaksa. Luulimme teidän tulevan auttamaan meitä."
Jurgiksen täytyi taas tarttua tuolinselkään. Isoja hikipisaroita helmeili esiin ja peitti koko hänen otsansa; hänen kätensä nyrkittyivät ja vapisivat kuin suonenvetokohtauksessa.
"Minä en — en voi — auttaa teitä", ähkyi hän vaivaloisesti.
"Ona makaa kaiket päivät huoneessaan", jatkoi poikanen hengästyneellä kiiruulla. "Hän ei tahdo syödä mitään, ja hän vain huutaa ja valittelee melkein järestään. Hän ei tahdo kertoa mikä häntä vaivaa, eikä hän tahdo mennä työhönsäkään millään ehdolla. Joku aika sitte tuli se hieno herrasmies kantamaan vuokraa. Hän oli hyvin vihanen. Viime viikolla hän tuli uudestaan. Silloin hän sanoi aikovansa 'häätää' meidät talosta. Ja sitte se Marija — —"