Mutta pian kiintyi huomio ja tarkkaavaisuus toiselle taholle. Kuten ilmiöt äsken olivat kiusanneet haju- ja näköaistia, tuli nyt muiden aistien vuoro. Kuului ääntä, hälyä, meteliä ja kolinaa, joka ilmeisesti oli yhtynyt kymmenistä tuhansista vähemmistä äänistä. Sitä ei aluksi huomannut tai ei ainakaan tullut erityisesti tarkanneeksi — mutta kun sitä ei enää käynyt välttäminen, tuntui se samallaiselta kuin lukuisan mahtavan mehiläisparven humina keväällä tahi kuten honkametsän kohina, kun tuulet siinä suhajavat. Mutta se antoi kuitenkin vaikutelman jostakin luonnonvoimasta, joka oli vilkkaassa, elollisessa toiminnassa, se kumisi ja väpätti, kuten olisi koko maailma ollut kapinassa. Vain vaivoin voi käsittää näiden hirvittäväin äänien lähtevän elävistä olennoista, että ne olivat kymmenentuhannen härän kaukaista mylvintää, kymmenentuhannen sian etäistä röhkimistä.
Matkustajamme olisivat kernaasti lähteneet sinne suuntaan, mistä äänet tulivat, mutta — voi juuri silloin he tulivat estetyiksi uusista seikkailuista. Kulmassa seisova poliisi oli alkanut tarkkaavaisesti tähystellä heitä, ja tämän huomattuaan he heti lähtivät liikkeelle katua pitkin. Tuskin olivat he vielä ennättäneet kävellä korttelin ympäri, kun Jonaksen kuultiin huudahtavan ja samalla juoksevan täyttä vauhtia kadun yli. Hän oli jo kaukana, ennenkun voitiin arvailla syytä hänen omituiseen käytökseensä, ja hänen nähtiin pysähtyvän ja astuvan erääseen puotiin, jonka yli oli ripustettu kyltti: "J. Szedvilas, Ruokatavarakauppa". Kun hän jälleen astui ulos, oli hänen seurassaan iso ja paksu herrasmies, jolla oli ylöskierretyt hihat ja nahkainen esiliina. Tämä herrasmies taputteli Jonasta molemmilla käsillään ja nauroi hilpeästi. Silloin muisti Teta Elzbieta heti, että Szedvilas oli juuri sen tarunomaisen ystävän nimi, joka oli menestynyt niin hyvin Amerikassa. Huomattuaan hänen rikkautensa perustuksena olevan ruokatavarakaupan oli se heille tällä haavaa erittäin mieleen; sillä vaikka aamu oli jo pitkältä kulunut, eivät he vielä olleet maistaneet einettä, ja lapset olivat jo ruvenneet valittelemaan nälkäänsä.
Tämä oli nyt iloinen loppu surulliselle matkalle. Molemmat perheet aivan sanan mukaan heittäytyivät toistensa syliin — sillä monta vuotta oli kulunut, sittekun Jokubas Szedvilas oli tavannut maanmiehiä kaukaiselta kotiseudulta Litvassa. Ennenkun päivä oli mennyt umpeen, olivat he jo ikuisia ystäviä. Jokubas tunsi perinpohjin kaikki ne ansat ja sudenkuopat, jotka "uudessa maailmassa" odottavat vanhasta maanosasta tulevia vieraita, ja hän voi siis selittää heille ne kaikki — kaikki salaperäisyydet, kaikki merkilliset olosuhteet. Hän voi selittää heille, mitä kaikkea heidän oli tehtävä ja tarkattava kaikissa mahdollisissa olosuhteissa, ja — mikä oli vielä parempi — mitä heidän nyt tällä haavaa oli tehtävä. Hän tahtoi saattaa heidät ystävänsä Anielen luo, jolla oli majatalo tai kuten siellä sanottiin "boarding-house" teurastamoiden toisella puolen; vanhan muori Juknienen luona ei tosin, hän sanoi, ollut erikoisen mukavata, mutta siellä kyllä voi vähän aikaa tulla toimeen. Tähän Teta Elzbieta heti vastasi, ettei nykyään enää mikään voinut hämmästyttää tai pelottaa häntä, sittekun he jo olivat menettäneet suuremman osan mukana tuomistaan varoista. Niin todella olikin laita, sillä muutamain harvain päiväin kokemukset tässä suurten lupausten maassa olivat olleet kylliksi vakuuttamaan heitä, että Amerika oli maa, jossa kaikelle määrättiin mahdollisimman korkein hinta ja että köyhä ihminen juuri täällä oli vielä köyhempi kuin missään muussa maailman kolkassa. He olivat myöskin huomanneet, ettei heidän rahoillaan täällä ollut samaa arvoa kuin kotimaassa. Kahtena viime päivänä he olivatkin varojaan säästääkseen vapaaehtoisesti nähneet nälkää. He suorastaan tulivat kipeiksi saadessaan maksaa niitä suunnattomia hintoja, joita rautatiellä vaadittiin heiltä ruuasta.
Kun he nyt näkivät Juknienen lesken asunnon, eivät he voineet olla säpsähtämättä. Sinä ilmoisna ikänä eivät he olleet nähneet mitään niin kurjan kurjaa. Anielen hallussa oli pieni neliskulmainen huone muutamassa niistä kaksikerroksisista taloista, jotka olivat "teurastamoiden takalistossa". Jokaisessa talossa oli neljä sellaista asumusta, ja yksi niistä oli aina kapakka eli "boarding-house", tarkotettu majapaikaksi ulkomaalaisille — litvalaisille, puolalaisille, slovakeille ja böömiläisille. Jotkut näistä ihmisluolista olivat yksityisten omia, toiset kuuluivat yhtiöille. Keskimäärin asui kussakin huoneessa puoli tusinaa matkustavaisia — joskus 30 tai 40 yhdessä ainoassa huoneessa, 50 tai 60 joka kerroksessa. Jokaisella oli oma vuoteensa, s.o. patja, päänalunen ja huopapeite. Patjat viruivat hajallaan ympäri lattiata, eikä huoneessa yleensä ollut muuta sisustusta kuin uuni. Ei niissä muuten olisi muulle ollut sijaakaan. Muuten näytti olevan jotenkin tavallista, että kaksi miestä vuorotteli samalla patjalla; toinen työskenteli päivällä ja makasi yönsä tuolla kurjalla vuoteella, toinen jälleen oli työssä yöllä ja nukkui päivällä. Oli hyvin tavallista, että majatalon isäntä vuokrasi saman vuoteen kahdelle eri henkilölle.
Eukko Jukniene oli pikkunen kuihtunut nainen, jolla oli aivan ryppyiset kasvot. Hänen kotinsa oli tavattoman likanen. Patjat estivät astumasta ovesta sisään, ja jos koetti tulla takatietä, huomasi hänen täyttäneen suuremman osan etehisestä vanhoilla pöydillä varustaakseen siten tilaa kananpojille, joita hän kasvatti. Vuokralaiset tekivät hänestä pilaa ja sanoivat hänen siistivän taloaan sillä tavalla, että laski kananpoikansa irralleen huoneisiin. Epäilemättä linnut paljon poistivatkin syöpäläisiä, mutta todennäköisesti eukko käytti tätä menettelyä pikemminkin elättääkseen suojattejaan kuin puhdistaakseen asumusta. Asianlaita olikin, että hän oli tykkänään luopunut kaikista puhdistamishommista, sillä häntä vaivasi luuvalo, joka toisinaan voi kytkeä hänet kurjaan vuoteeseensa eräässä huoneen nurkassa kokonaiseksi viikoksi tai kauvemmaksikin. Kerran oli tällaisen sairaudentapauksen sattuessa yksitoista hänen vuokralaisistaan lähteneet matkoihinsa unohtaen maksaa hänelle mitäkään. Sellaista sattui tuon tuostakin.
Nyt oli heinäkuu, ja maaseudulla vallitsi mitä vehmain vihannuus. Mutta Packingtownissa, "teurastamoiden takalistolla", ei koskaan nähty mitään vihannuutta.
Sellainen nyt se koti oli, joka vastatulijoille tarjoutui. Mutta parempaakaan ei ollut tarjona. Eukko Jukniene oli pitänyt yhden huoneen itseään ja kolmea lastaan varten, ja hän tarjoutui majoittamaan siihen matkaseurueen naiset ja lapset. "Huomenna", sanoi Jurgis, "lähden etsimään työtä, ja ehkäpä Jonaskin tekee samaten. Sitte voimme aina hankkia itsellemme asunnon."
Myöhemmin iltapäivällä lähtivät hän ja Ona kävelemään ja katselemaan kaupunkia, näkemään enemmän tästä maailmanpaikasta, jonka piti tuleman heille kodiksi. Teurastamoiden takalistolla oli kaksikerroksisia taloja sangen harvaseen ja pitkän matkan päässä toisistaan — mutta laajat alat olivat aivan asumattomia. Näitä avoimia paikkoja peitti muta ja kellertävä kuona sulatuista metalleista. Lukematon joukko lapsia, useimmat vain puoleksi tai vielä niukemmin puettuja, pyöri ympärinsä huimassa leikissä, kirkuen ja viheltäen; tavantakaa ne panivat keskenään toimeen pikku tappeluja, joista tuloksena oli verta vuotavia neniä. Omituisin ilmiö tässä piirissä olikin juuri lasten suunnaton paljous; olisi todellakin voinut uskoa, että läheisyydessä oli jokin koulu, joka lähetti kasvattinsa tänne loma-ajoiksi leikkimään. Lapsia oli Packingtownissa niin paljon, että hevoset ja vaunut tässä kaupunginosassa voivat liikkua vain käyden.
Katujen surkean tilan vuoksi ei muuten tuskin missään voinutkaan ajaa sen nopeammin. Ne kadut, joita myöden Jurgis ja Ona kulkivat, muistuttivat vähemmin todellisia katuja kuin pitkiä rivejä lokahautoja kartalle sirotettuina. Kulkutie oli yleensä yhtä tai useampia metriä alempana kuin talojen kivijalat. Katukivityksestä ei ollut merkkiäkään, mutta sen sijaan oli äärettömän paljon kaikenlaisia epätasaisuuksia — mäkiä ja syviä kuoppia, viemärejä, vesiojia, jopa kokonaisia lammikoltakin, täynnä haisevaa, vihertävää vettä. Näissä muta-altaissa ja katuliejussa leikki silminnähtävällä nautinnolla lapsilaumoja. Poikasia kahlasi likavedessä etsien leikkikaluja, jotka leikkiessä olivat pudonneet vedellä täyttyneihin syvennyksiin. Kulkijamme katselivat tätä kaikkea ihmetellen ja ällistyneinä. He hämmästyivät suunnattomista kärpäsparvista, jotka paksuina pilvinä surisivat kaikkialla ja toden teolla pimittivät ilman. Heitä ylötti se väkevä, inhottava haju, joka kiusasi nenää — oikea ruumiinhaju! Eikä se ollut mitään ihmeellistä, sillä mätänihän täällä lukemattomia kuolleitten raatoja! Vieras kysyisi, kuinka kaupungin viranomaiset voivat sallia seudun asujanten käyttävän katuja lantatunkioiden ja kaiken mahdollisen riettauden säilytyspaikoiksi. Tähän olisi puolustauduttu sillä otaksumalla, että muutamassa vuodessa kaikki nämä epäkohdat itsestään katoisivat, s.o. sittenkun kaikki törky olisi tyyten mädäntynyt, ei olisi enää mitään levittämässä löyhkää ympärilleen. No niin — mutta tätänykyä ja erittäinkin hyvin lämpimällä ilmalla sekä pitkillä sateilla olivat kärpäset todellisena vitsauksena. "Eikö tämä ole epäterveellistä?" jatkaisi muukalainen kyselyjään. Ja asukkaat vastaisivat: "Ehkäpä — mutta mitäpä sille mahtaa".
Jurgis ja Ona kulkivat vielä kappaleen matkaa eteenpäin, sydän täynnä ihmetystä ja silmät sepi seljällään. Sitte saapuivat he erääseen paikkaan, missä juuri koeteltiin "tasottaa" epätasaisuuksia. Siellä oli avara, mutainen ja haiseva syvennys, ainakin yhtä suuri kuin pari kolme varsinaisen kaupungin suurinta korttelia yhteensä. Pitkä rivi vaunuja kuletti sinne teurastamoista eläintensisälmyksiä ja muuta törkyä, jotka haisivat kerrassaan sanomattoman ilettävästi. Muutamia henkilöitä tehtaista seisoi kädet taskussa välinpitämättömästi katsellen tätä työtä ja naureskellen likaisille lapsiparville, jotka aamusta iltaan penkoivat näitten hirveiden jätteiden keskellä, poimien lihapalasia sieltä täältä — ja syöden ne makeaan suuhun! Toisilla lapsilla oli käsivarrellaan pieniä koreja, joihin he kokosivat samoja myrkyllisiä jätteitä kotiin kannettaviksi — perheittensä ruuaksi. Kenenkään heistä ei tarvinnut tyhjin toimin kotiin palata!