Täällä hän huomasi olosuhteet vallan odottamattomalla tavalla kääntyneen — tytön isä oli kuollut, ja hänen omaisuutensa olivat velkojat ottaneet haltuunsa. Jurgiksen sydän paisui ilosta, kun hän näki, ettei tytön hinta nyt voinut nousta hänen varojaan suuremmaksi. Siellä oli Elzbieta Lukoszaite, Teta eli täti, kuten häntä kutsuttiin, joka oli Onan äitipuoli, sekä kuusi lasta, kaikenikäisiä. Vielä oli siellä Elzbietan veli Jonas, kuiva, pikkunen vanhus, joka oli työskennellyt lankovainajansa tilalla. He olivat hyvin ylhäistä ja hienoa väkeä, arveli Jurgis, joka itse oli viettänyt ikänsä metsissä. Ona kykeni lukemaan sisältä ja taisi monia muita asioita, jotka hänelle olivat ratkaisemattomia arvotuksia. Nyt oli tila myyty, ja koko perhe oli lähtenyt pois. Koko omaisuudestaan heille oli jäänyt vain noin seitsemänsataa ruplaa, joka on likimäärin puolta pienempi summa dollareissa. Heille olisi oikeastaan pitänyt jäädä kolme kertaa niin paljon, mutta asia oli jätetty tuomioistuimen käsiin ja suurin osa omaisuudesta oli oikeudenkäyntikulujen nimellä mennyt tuomarin taskuihin.

Ona olisi voinut mennä naimisiin ja jättää heidät, mutta sitä hän ei tahtonut, sillä hän piti paljon emintimästään. Silloin ehdotti Jonas, että he kaikin lähtisivät Amerikaan, missä hänellä oli ystävä, jonka oli onnistunut tulla rikkaaksi. Hän puolestaan tekisi työtä, naiset samaten, ja pari lapsistakin voisi työskennellä — niin että he epäilemättä tulisivat hyvin toimeen. Jurgis oli sen lisäksi kuullut paljon hyvää Amerikasta. Sitä sanottiin maaksi, jossa reilu mies voisi ansaita kolmekin ruplaa päivässä. Jurgis selitti mitä kolme ruplaa oikeastaan merkitsi ja mitä niillä kotimaassa voi saada; että niillä valtameren toisella puolen saisi kaikkea paljon vähemmän, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan. Hän selitti suoraan lähtevänsä muitta mutkitta Amerikaan, rupeevansa kauppiaaksi ja rikastuvansa tuota pikaa. Siinä maassa mukamas oli jokainen ihminen vapaa kansalainen, olipa sitte rikas tai köyhä. Kenenkään ei tarvitsisi alistua sotilaselämän vaivoihin ja vaaroihin. Veroa ei tarvitsisi maksaa penniäkään. Jokainen saisi siellä, niin hän ajatteli ja puhui, olla ja tehdä mitä itse halusi, ja yksi oli yhtä hyvä kuin toinenkin, päivätyöläinen yhtä arvossa pidetty kuin Yhdysvaltain presidentti. Niinmuodoin oli Amerika oikea Kultala, joka häämötti nuorison silmissä niin valveilla ollessa kuin nukkuissakin. Joshan vaan saisi kokoon haalituksi niin paljon rahaa kuin piletinhintaan tarvittiin, voi päätellä kaikkien huolien loppuvan, ja että suuren meren toisella puolella odotti sula onni, ilo, rauha ja riemu.

Päätökseksi siis tuli, että Amerikaan lähdettäisiin seuraavana kevännä. Tällävälin Jurgis möi itsensä eräälle työmiesten värvääjälle sekä vaelsi suuren miesjoukon kera kymmeniä penikulmia pois kotiseudulta. Matkan päämääränä oli se paikka, johon Smolenskin rautatietä oli ennätetty rakentaa. Se oli todella uskallettu yritys. Yöt ja päivät sai asua kaiken mahdollisen saastan keskellä, syödä mitä viheliäisintä ruokaa, kärsiä joka suhteessa julmaa kohtelua ja työskennellä päivittäin useita tunteja yli sovitun ajan ilman erityistä maksua. Mutta Jurgis kesti tämän kaiken kuin mies ainakin, ja kun hän lopetti, oli hänellä kahdeksankymmentä ruplaa huolellisesti neulottuna takkinsa päällisen ja vuorin väliin. Hän ei ryypiskellyt eikä tapellut, sillä hänellä oli koko ajan vain Ona ajatustensa esineenä. Ja muutenkin oli hän tyyni ja tasainen mies, joka tunnollisesti suoritti kaikki mitä hänelle tehtäväksi pantiin. Työstä erottuaan hän joutui pelurien ja juopporenttujen pariin, jotka aina juominkien päätyttyä koettivat lyödä hänet kuoliaaksi. Mutta hän pakeni ja kulki kotiinsa jalan, työskennellen pitkin tietä elatuksensa edestä ja maaten alati toinen silmä auki.

Kesällä sitte lähdettiin Amerikaan. Viime tingassa liittyi heihin Marija Berczynskas, joka oli Onan serkku. Marija oli isätön ja äiditön orpo ja oli lapsuudestaan lähtien työskennellyt erään rikkaan tilanomistajan luona Vilnassa, joka paljon säännöllisemmin antoi hänelle ruoskaa selkään kuin ruokaa suuhun. Vasta 20-vuotiaana Marijan oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa työhön; seurauksena oli, että hän nousi kapinaan ja oli murhata isäntänsä, jonka jälkeen hän pakeni kiiruusti tiehensä.

Heitä oli kaikkiaan kaksitoista henkeä matkaseurueessa, viisi täyskasvuista, kuusi lasta ja Ona, jota ei voitu sanoa täyskasvuiseksi eikä lapseksikaan. Matka oli hyvin vaikea. Tosin oli vastassa siirtolaisasiamies, jonka olisi tullut auttaa heitä, mutta hän osottautuikin olevansa oikea konna ja johti heitä kaikenlaisiin ansoihin, joista heidän oli runsaalla rahalla lunastettava itsensä irti. Virkamiehet, joiden olisi pitänyt auttaa heitä ilmaiseksi, koska Unioni maksoi heille työstään palkan, vaativat siitä huolimatta rahaa. Sitte vietiin heidät hotelliin, jossa heidät lukittiin sisään huoneeseensa niinkuin todelliseen vankilaan. Sieltä heitä ei päästetty ulos, ennenkun heitä oli nyletty mitä hävyttömimmästi. Laki määrää, että hintaluettelo on naulattava jokaisen hotellin ovelle, mutta sitä he eivät tienneet, että tämä on määrättynä vain Litvassa eikä Amerikassa.

Jonaksen ystävä oli rikastunut Chikagon suurissa karja-aitiokortteleissa. Sinnepäin matkustajaimme siis oli lähdettävä. Tosin he tunsivat ainoastaan tämän yhden ainoan sanan: Chikago — mutta enempää heidän ei tarvinnutkaan tietää, ennenkun pääsivät tähän jättiläiskaupunkiin. Mutta kun he viimein tulivat sinne ja astuivat ulos rautatievaunusta, olivat he vielä enemmän ymmällä kuin koskaan ennen. He seisoivat ja töllistelivät pitkin Dearborn Streetiä, jonka tummat rakennukset kohosivat molemmin puolin valtaväylää, joka näytti kapenevan hienoksi viivaksi ja viimein katoavan näkymättömiin taivaanrannalla. He eivät voineet käsittää, miksi ihmiset nauroivat heille vasten silmiä heidän kysyessään missä Chikago oli; jotkut katsahtivat heihin ihmetellen, toiset menivät ohi sanomatta sanaakaan. He olivat säälittäviä kaikessa avuttomuudessaan. Ennen kaikkea he tunsivat kuolettavaa kammoa kaikkia vormupukuisia henkilöitä kohtaan, ja hetikun olivat nähneet poliisin, kiiruhtivat he kadun poikki ja juoksivat toisaalle. Koko ensimmäisen päivän he täten taivalsivat ympäri kaupunkia, miltei huumaantuneina ja perin avuttomina. Illalla he yöpyivät erään rakennuksen porraskäytävään, ja vasta silloin poliisi otti heidät huostaansa ja kuletti heidät poliisiasemalle. Aamulla hankittiin tulkki sekä vaunut, joilla seurue saatettiin viimein karja-aitioiden kortteliin. Heidän ilonsa oli kuvaamaton, kun he huomasivat onnellisesti selviytyneensä tästä seikkailusta, tarvitsematta panna liikkeelle penniäkään.

He istuivat pienessä, hauskassa majatalossaan, jonne poliisi heidät oli toimittanut, ja tirkistelivät uteliaasti akkunasta ulos. Heidän edessään aukeni katu, joka näytti heistä päättymättömältä — se olikin liki 50 kilometriä pitkä, mutta sitä he eivät tienneet — ja jonka varsilla oli loppumaton kaksoisketju kurjia pieniä kaksikerroksisia taloja. Kaikkialla tarjoutui sama lohduton näky: rumia, likaisia pieniä puutaloja; siellä täällä leikkasi lokaista katua korkeakaarinen silta, joka johti yhdeltä liejuiselta rannalta toiselle, joilla rumia tavaramakasiineja leveni loppumattomana jonona; toisaalla kulki kadun poikki rautatie verkkomaisine raiteineen, joilla porhaltelevia vetureja ja kolisevia tavaravaunuja näkyi pitkissä riveissä. Siellä täällä kohosi muitten rakennusten yli likasia, nokisia, synkkiä ja ikäviä tehtaita, jotka korkeista savupiipuistaan pursuttivat taivasta pimentäviä ja maata likaavia savupilviä esiin. Sellaisilla paikoilla katu pimisi katsojan silmistä, mutta sauhuisten alueitten takaa näkyi tuo lohduton ruma rivi jälleen — likasten pikku talojen rivi.

Kokonaista tuntia ennen kun seurueemme saapui kaupunkiin, olivat he huomanneet merkillisiä vaihteluita ilmakehässä. Se tummeni tummenemistaan joka minuutti; ruoho maassa kadotti tässä hämärässä helakan vehreytensä; esineitten väri sameni ja kävi vaikeaksi erottaa; kadut ja kentät tulivat yhä kuivemmiksi ja saivat kellertävän sävyn; ja aina sitä mukaa kuin savu sakeni, rupesivat ystävämme huomaamaan toisenkin merkillisen seikan — väkevän, pistävän lemun. Tämän lemun laadusta he olivat eri mieltä. Toiset sanoivat sen synnyttävän pahoinvointia ja yletystä, mutta heidän hajuaistinsa oli perin kehittymätön sitä lähemmin arvostellakseen; ja kaikki yhtyivät siihen mielipiteeseen, että lemu oli mitä omituisinta laatua. Mutta kaikki tunsivat tyytyväisyyttä päästyään vihdoin viimein tähän lumottuun maahan, jossa "rieska ja hunaja" ja dollaritukut heille auliisti virtaisivat — tähän ihmeelliseen maahan, jonne he olivat ikävöineet aina siitä saakka kuin olivat lähteneet vanhasta kodistaan Litvassa. Mutta nyt se ei enää ollutkaan pelkkä unelma tai mielikuvitelma, johon heidän tarvitsi kaihoten katsella joltakin äärettömän kaukaiselta kohdalta. He voivat sekä nähdä tämän ihmeellisen maan että käsin kosketella — ja haistella sitä. Lemusta he kuitenkin, kuten sanottu, olivat eri mieltä. Se oli raaka ja terävä, mutta samalla kertaa se kiihotti hyväilevästi heidän aistimiaan. Jotkut heistä hengittivät sitä täysin, syvin siemauksin keuhkoihinsa ja nauttivat siitä kuin jostakin juovutusaineesta. Mutta toiset koettivat suojella siltä hengityselimiään peittämällä käsillään tyystin kasvonsa. Siirtolaisemme olivat vielä vajonneet sanattomaan ihmetykseen tästä selittämättömästä ilmiöstä, kun vaunun ovi temmaistiin auki ja ääni huusi:

"Karja-aitiot!"

Heidät jätettiin erääseen kadunkulmaan töllistelemään ympärilleen. Se oli muuan sivukatu, jonka molemmilla puolilla oli taiteettomia, kaikenvärisiä tiilirakennuksia. Näitten talojonojen lomista avautui välistä hiukkasen näköalaakin, s.o. muutamia tehtaanpiippuja, pitkiä, hoikkia ja ylettömän korkeita. Kaikki ne tupruttivat ilmoille mahtavia pylväitä paksua, öljymäistä, mustaa savua, joka tuntui tulevan suoraan maan sisuksista, tuosta ahjosta, missä iankaikkisen tulen sanotaan palavan. Siellä työskenteli maanpinnan alla joku voima, joka ajoi savua tieltään ylös — jonkunlainen taukoamaton, pitkällinen purkaus. Ystävämme katselivat ilmiötä ja lausuivat sekä itsekseen että naapureilleen, että nyt, Jumalan kiitos, kaikki pian oli lopussa. Mutta tuskin oli viime sana päässyt lausujan huulilta, kun nähtiin uusia, valtavia tulikartioita, uusia, mustia, hirvittäviä pilviä, jotka vähitellen liittyivät yhteen ja ajelehtivat pois, leviten ympäri taivasta niin pitkälle kuin silmä kantoi.