Tämä meteli keskeyttää soitannon pariksi minuutiksi, mutta sitte alkaa jälleen entinen sävel — sama sävel, jota on soitettu kolme tuntia peräkanaa ilman mitään vaihtelua. Sävel on amerikalainen, yksi noita, joita tähän aikaan joka kadulla lauletaan ja vihellellään; ja kaikki näyttävät tuntevan sen sanat tai ainakin ensi säkeet, joita lakkaamatta hyristään: "Entiskesän' ihanana — entiskesän' ihanana! Entiskesän' ihanana — entiskesän' ihanana!". Tällä laululla loppumattomine kertosäkeineen tuntuu olevan hypnootillinen vaikutus kaikkiin, jotka sitä kuulevat, samaten kuin soittajiinkin. Kenkään ei ajattelekaan lähteä pois, vaikka kello on jo kolme aamulla ja kaikki ovat tanssiin ja lasiin hukuttaneet kaiken tarmonsa. Täsmälleen kello seitsemän tänä samana aamuna tulee kunkin olla paikallaan ja työpuvussa Durhamin tai Brownin tai Mortonin tehtaissa. Jos joku minuutinkaan myöhästyy, pidätetään häneltä puolen päivän palkka, ja ken tulee useampia minuuttia myöhemmin, voi löytää messinkisen numerolaattansa nurin käännettynä suuren kaapin seinää vasten tehtaan konttorissa, ja hänen on pakko liittyä siihen nälistyneeseen ihmisjoukkoon, joka kello kuudelta joka aamu iltaan saakka kello puoli kahdeksaan tungeksii työn mahdollisuutta vainuten konttorin käytävässä. Tästä säännöstä ei ole ainoatakaan poikkeusta, ei edes pikku Onaankaan nähden, joka on pyytänyt palkatonta vapaapäivää häittensä jälkeen, mutta saanut kalpean kiellon pyyntöönsä. Niin kauvan kuin on tarjolla satamääriä, jotka ovat halukkaat työskentelemään tehtaanherrojen määräämillä ehdoilla, eivät nämä joudu kärsimään niiden takia, jotka eivät taivu määräyksiä noudattamaan.
Pien' Ona on pyörtymäisillään väsymyksestä, ja ilma huoneessa on kuin myrkytetty. Itse hän ei ole maistanut pisaraakaan väkeviä, mutta kaikki muut vallan palavat alkoholista, ja monet lattialla makaavista ja kuorsaavista haisevat niin, ettei heitä uskalla lähestyä. Tuon tuostakin katsahtaa Jurgis häneen himokkaasti — tämä on jo ammoin sitte voittanut ujoutensa; mutta läsnä on vielä liian paljon ihmisiä, ja hän asettuu ovensuuhun odottamaan tilattua vaunua. Mutta vaunua ei näy ei kuulu, ja viimein hän väsyy vartoomaan kauvempaa ja astuu Onan luo, joka vapisee joka nivelessään. Hän käärii morsiamensa ylle saalin ja saalin päälle takkinsa. He asuvat vallan lähellä, eikä vaunua oikeastaan tarvitakaan.
Mitään jäähyväisiä ei ole tarvis sanoa — tanssijat eivät heitä huomaakaan, ja lapset ynnä vanhukset ovat kaikki nukahtaneet. Dede Antanas nukkuu, samaten Szedvilaksen kelpo pari. Tuossa viruvat Teta Elzbieta ja Marija kumeasti kuorsaten. Ulkona on hiljainen yö, tähdet alkavat hiukan kalveta idässäpäin. Sanaakaan sanomatta Jurgis nostaa Onan syliinsä ja lähtee tiehensä, Onan valittaen nojatessa päätänsä hänen olkapäätänsä vasten. Saapuessaan kotiinsa hän ei varmaan tiedä, onko Ona tainnoksissa vai nukuksissa, mutta kun hänen on kannatettava tätä vasemmalla käsivarrellaan voidakseen avata oven oikealla kädellään, huomaa hän tytön avanneen silmänsä.
"Sinä et saa mennä tehtaaseen tänään, pikkuseni", hän kuiskaa astuessaan portaita ylös; mutta Ona pusertaa kauhistuneena hänen käsivarttaan ja huohottaa: "Ei! Ei! En uskalla jäädä pois! Se olisi turmioksi meille!"
Mutta Jurgis vastaa jälleen: "Jätä se minun huolekseni! Minä tahdon ansaita enemmän rahaa — teen työtä entistä kovemmin!"
II LUKU.
Jurgis puheli kevytmielisesti työstä, sillä olihan hän niin nuori. Hänelle kerrottiin juttuja ihmisten tappamisesta noissa Chikagon teurastamoissa sekä miten heidän sitte oli käynyt — juttuja, jotka meitä pöyristyttäisivät, mutta jotka saivat Jurgiksen vain hymyilemään. Hän oli ollut siellä vain nelisen kuukautta, ja sitäpaitsi hän oli nuori ja voimiltaan kuin jättiläinen. Hän oli vallan liian terve. Hän ei voinut edes kuvitellakaan mielessään, miltä tuntuisi ottaa vastaan iskuja. "Sellaista voi sattua teille", sanoi hän, "jotka olette vain heiveröisiä poikia — mutta minun selkäni on leveä".
Jurgis oli kuin nuori poika, nuori maalaispoika. Hän oli sitä lajia ihmisiä, jolle ei mikään työ eikä rasitus tunnu liian raskaalta, joka ei pitänyt mitään asiaa mahdottomana. Kun hänet lähetettiin johonkin paikkaan, juoksi hän sinne suoraa päätä pysähtymättä silmänräpäykseksikään tielle. Jos hän tilapäisesti oli ilman työtä, oli hän alati liikkeessä, pyöri ympäri, tanssi — kaikki tämä johtui siitä elinvoiman ja elämänhalun ylenpalttisuudesta, jonka hän omisti. Jos hän olisi työskennellyt pitkässä miesrivissä, olisi rivi tuntunut hänestä liian hitaalta työssään; ja hänet voi kaikkialla tuntea hänen kärsimättömyydestään ja väsymättömästä työinnostaan. Tästäpä syystä hänet olikin tunnettu eräässä tärkeässä tilaisuudessa; sillä Jurgis ei ollut seissut Brown ja K:in keskuskonttorin ulkopuolella kauvempaa kuin puolisen tuntia Chikagoon tulonsa jälkeisenä päivänä, ennenkun eräs päällysmiehistä kutsui hänet sisään. Tästä hän hyvin ylpistyi ja nauroi entistä enemmän kaikille kallellapäin kulkeville. Turhaan olisi saanut sanoa hänelle, että näitten miesten joukossa oli monta, jotka olivat siellä seisseet kuukauden päivät — moniakin kuukausia — saamatta mitään työtä. Hän olisi silloin vastannut: "Niin, mutta minkälaisia miehiä ne ovatkin? Kehnoja, voimattomia maankiertäjiä, jotka ovat tuhlanneet kaiken ansionsa kapakoissa ja nyt etsiskelevät parempaa ansiota tuhlatakseen senkin mokomiin paikkoihin. Tahdotteko uskotella minulle, että tällaisilla käsivarsilla miehen tarvitsisi kuolla nälkään?" Näin sanoen hän kääri ylös molemmat hihansa ja näytti mahtavat lihaksensa.
"On selvää", olisi hänelle silloin sanottu, "että te tulette maalta, jopa vallan kaukaa maalta". Ja niin olikin laita, sillä Jurgis ei koskaan sitä ennen ollut nähnyt mitään kaupunkia, tuskinpa nelikulmaista kylääkään, ennenkun hän lähti ulos maailmaan etsimään onneaan ja tekemään itsensä Onan arvoiseksi. Hänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä ja niin monet hänen esi-isistään, kuin hän vain voi tuntea kotoisten tarujen kautta, olivat eläneet siinä Litvan kolkassa, joka on tunnettu nimellä Brelovicz eli keisarillinen metsä. Se on laaja, monta sataatuhatta tynnyrinalaa laaja alue, joka ikimuistoisista ajoista on ollut varattu aatelisten metsästysmaiksi. Sillä asuu vain muutamia talonpoikia ja torppareja, jotka perustavat oikeutensa ikivanhoihin asiakirjoihin. Näitten joukossa oli Antanas Rudkus, joka itse oli syntynyt sekä kasvattanut lapsensa muutaman tynnyrinalan suuruisella alueella viljeltyä maata keskellä tätä erämaata. Hänellä oli ollut paitsi Jurgista toinenkin poika sekä sitäpaitsi tytär. Toinen pojista oli mennyt sotaväkeen; siitä oli jo kymmenen vuotta eikä hänestä oltu sen jälkeen mitäkään kuultu. Sisar oli naimisissa, ja hänen miehensä oli viljellyt sitä maata, jonka vanha Antanas oli määrännyt pojalleen.
Siitä oli nyt lähes puolitoista vuotta, kun Jurgis oli tavannut Onan eräillä hevosmarkkinoilla noin viisitoista peninkulmaa kotoaan. Jurgis ei ollut vielä koskaan ajatellut naimista — hän oli pitänyt sellaista askelta miehen puolelta hulluutena; mutta nyt, edes sanaakaan puhumatta tytön kanssa, heidän vaihdettua vain muutamia hymyjä keskenään, hän löysi itsensä, kasvot purppuranpunaisina mielenliikutuksesta ja pelosta, pyytämässä Onan vanhemmilta tätä vaimokseen — tarjosipa hinnaksi kaksi hevostakin, jotka hänet oli lähetetty myymään markkinoilla. Mutta Onan isä oli kova kuin kallio — tyttöhän oli lapsi vielä, ja hän itse oli rikas mies. Se ei ollut oikea tapa kosia hänen tytärtään. Niinpä Jurgis sai palata kotia raskaalla sydämmellä. Koko kevään ja kesän hän taisteli kovin voidakseen unhottaa Onan. Mutta vihdoin oli leikkuuaika ohi, ja kun siis joutilaisuutta tarjoutui, hölkkäsi hän eräänä aamuna Onan kotia kohti.