Se on sangen epäviisasta, se on surullista — mutta oi, niin ihanaa. Nämä ihmisparat voivat olla vailla kaikkea muuta, mutta luopuako veselijastaan — ei; siitä he pitävät kiini kaikesta sielustaan. Veselija on heidän vanhin sukuperintönsä ajalta, jolloin ihminen ei ollut kullan orja — jolloin maan antimet kuuluivat sille, joka pellon kynsi, ja jolloin terveys ja hyvinvointi olivat ahkeruuden palkintona. Veselijan viettäminen sisälsi, että ihminen tosin oli teljetty pimeään luolaan, jossa varjot lankesivat synkkinä; mutta kerran elämässään voi hän sentään katkaista kahleensa, levittää siipensä lentoon ja katsella aurinkoon; kerran elämässään voi hän teossa osoittaa, ettei elämä kuitenkaan kaikitenkaan suruineen ja vastoinkäymisineen ole niin ihana kuin runoilijat väittävät, vaan ainoastaan vaahtokuplanen virran pinnalla, asia, jolla voi leikitellä kuin markkinailveilijä kultapalloillaan, asia, jonka voi tyhjentää yhdellä ainoalla syvällä siemauksella kuten pikarillisen vanhaa viiniä. Ja kun täten kerran oli saatu kuvitella, etteivät olosuhteet ole ihmisten herroja, voitiin palata jokapäiväiseen aherrukseen ja elää näistä muistoista kaikki jälellä olevat elinpäivät.
Taukoamatta kävi tanssi ympärinsä — kun tanssivia rupesi pyörryttämään, kääntyivät he vastakkaiseen suuntaan. Tunti kului tunnin jälkeen — hämärä oli tullut, ja huonetta valaisi kehnosti vain pari savuavaa öljylamppua. Soittajat olivat jo vallan väsyneet ja kihnuttivat vain yhtä ja samaa säveltä, reuhtoen ja epätasaisesti; päästyään sen loppuun he alottivat uudelleen alusta. Joka kymmenes minuutti he yht'äkkiä keskeyttivät koko soittamisen ja vajosivat tuoleilleen tuiki nääntyneinä; tämä seikka säännöllisesti aiheutti aina kiusallisen välinäytöksen, joka saattoi lihavan poliisin laiskasti liikehtimään puolihorroksessaan oven takana.
Marija Berczynskas se aina aiheena oli. Marija oli noita isoovia sieluja, jotka epätoivon vimmalla takertuvat kiini pakenevien runottarien helmoihin. Koko päivän hän oli ollut hurmauksen tilassa; nyt oli unelma kohta jo lopussa, ja hän pelkäsi heräjämistä. Koko hänen sielunsa huusi yhdessä Faustin kanssa: "Seis, sinä olet kaunis!" Joko oli tämän hurmauksen syynä nautittu olut tai laulu tahi soitto — se vain oli tosiasia, ettei hän mitenkään tahtonut palata takasin kalseaan todellisuuteen. Joka kerta kun soittajat taukosivat, päästi Marija kimeän kiljauksen ja säntäsi heitä kohden, pui nyrkkiään heidän kasvojensa edessä ja polki lattiaa raivoissaan. Turhaan koetti Tamoszius saada suunvuoroa selittääkseen, että hänkin oli vain heikko ihminen, ja että väsymys oli perin luonnollinen asianhaara; turhaan yritti hengästynyt Jokubas tulla mestarinsa apuun; turhaan puhui Teta Elzbieta soittajien puolesta. Marijaa ei saatu vaimennetuksi, hän vain reuhtoi ja kiljui! "Szalin! Palauk! Isz kelis! (Pois tieltä! Odota! Pois tieltä!) Mistäpä luulette sitte maksun saavanne, hornan syöttiläät?" Ja saadakseen rauhaa jälleen palautetuksi juhlahuoneeseen ei soittajien auttanut muuta kuin alkaa uudelleen kihnuttaa, ja Marija voi palata paikalleen ja ryhtyä tehtäväänsä.
Hänpä se pitikin huolta kaikesta. Ona oli ujo ja hermostunut, ja kaikki muut, niin miehet kuin naisetkin, olivat väsyksissä, mutta Marijan voimilla ei ollut mitään rajoja. Hän hoputti tanssivia — mikä ennen oli ollut pyöreä piiri, muistutti nyt päärynää, jonka varsi Marija oli — vetäen yksiä yhtäänne, työntäen toisia toisaanne, komentaen ja laulaen, ollen todellinen voiman tulivuori. Tavantakaa jätti joku ulosmenijä tai sisääntulija oven ammolleen, ja yöilma oli kylmä; mutta Marija veti tanssivien piirin ovea kohti ja potkasi sen kiini valtavalla rämäyksellä. Kerran sattui Sebastijonas Szedvilas joutumaan uhriksi tällaisessa tilaisuudessa. Pikku Sebastijonas, joka oli kolmen vuotias, oli kävellyt ympäriinsä unohtaen kaiken muun paitsi pullon limonaatia, jonka sisällystä hän hartaasti pulputti suuhunsa. Tullessaan kynnykselle sai hän oven vasten naamaansa, ja silloin nosti hän sellaisen äläkän, että tanssi äkisti keskeytyi. Soittajat saivat tervetulleen lepoajan, ja virvoituksia tarjoskeltiin, sill'aikaa kun Marija koki lohduttaa pienokaista asettamalla hänet tiskille ja pitämällä hänen suunsa edessä kulpollista vaahtoavaa olutta.
Tällä välin istuivat eräässä toisessa nurkassa huolestuneessa keskustelussa Teta Elzbieta, Dede Antanas ja eräät muut perheen läheisimmät ystävät. Uhkasi nimittäin ikävä yllätys. Veselija oli yhteinen sopimus, tosin kirjoittamaton, mutta sittekin yhtä pätevä sopimus, jota ei kukaan litvalainen uskaltanut rikkoa. Mutta nyt, vieraaseen maahan tultua, oli kaikki kuin muuttunut, tuntui kuin maa vajoisi jalkain alla. Oli kuin siinä ilmassa, jota täällä hengitettiin, olisi ollut hiipivää, hitaasti vaikuttavaa myrkkyä. Nuoret miehet eivät enää välittäneet veselijan laista eivätkä muuten mistäkään laista; he eivät enää välittäneet siitä, mitä toiset heistä ajattelivat; heillä ei ollut muuta huolehdittavana kuin omat harrastuksensa. He eivät enää uskoneet kuntoon ja kunniallisuuteen, joille käsitteille he vain pilkallisesti nauroivat; sellainen oli maan tapa, ja se heitä miellytti. Hepä eivät vain antaisi kenenkään vetää itseään nenästä, he kyllä tunsivat kaikki pelin koukut. Heidän periaatteenaan oli saapua veselijaan suurin joukoin, syödä ja juoda itsensä kylläisiksi ja sitte luikkia tiehensä. Yksi toisensa jälkeen katosivat he hääsalista maksamatta mitään, tai mennen hävyttömyydessä niinkin pitkälle, että hanhenmarssissa lähtivät ulos, ivallisesti kiittäen isäntiä ja emäntiä hyvästä kestityksestä.
Tällä tapaa nytkin kävi, ja perhe oli vallan epätoivoinen. Niin kauvan olivat he saaneet tehdä työtä, ja nyt tällaiset suunnattomat menot yhtenä ainoana iltana! Ona seisoi väristen paikallaan, silmissä sanaton kauhu. Nuo hirmuiset laskut — ne olivat hermostuttaneet häntä päivin ja riistäneet häneltä öitten unen. Kuinka usein hän olikaan matkalla työpaikkaansa yhä uudelleen laskenut mielessään yhteen eri menot: viisitoista dollaria huoneuston vuokraa, kaksikolmatta dollaria ankoista, kaksitoista dollaria soittajille, viisi papille, joka toimitti vihkimisen, ja niin edespäin aina loppumattomiin. Mutta suurin kaikista oli varmaan kuitenkin Graiczunaksen lasku oluesta ja muista väkijuomista, joita oli nautittu illan kuluessa. Oli mahdotonta edeltäpäin laskea niiden kulutuksen suuruutta, ja kun maksun hetki tuli, kapakoitsija varmaankin raapisi korvallistaan ja väittäisi tehneensä liian alhaisen arviolaskun, mutta että hänen työhönsä pitäisi oltaman tyytyväisiä — olivathan vieraat kaikki tukkihumalassa. Häneltä ei suinkaan mitään armahtamista voinut odottaa. Hän alotti tarjoilemalla olutta tynnyristä, joka oli vain puoleksi täysi, ja lopetti miltei aivan tyhjästä — mutta laskussa varmasti mainittaisi kulutetun kaksi tynnyriä olutta. Hän oli luvannut pitää tarjolla jommoistakin kunnon lajia sovitusta hinnasta, mutta heti kun vieraat vähin olivat humaltuneet, kaadettiin kaikkein viheliäisintä myrkkyseosta laseihin. Nuriseminen ei auttaisi mitään, yhtä vähän kuin tuomioistuimeenkaan vetoaminen. Kapakoitsija oli tekemisissä piirin johtavien valtiollisten henkilöiden kanssa; ja kun vain tämän tiesi, oli viisainta maksaa mitä vaadittiin ja pitää suunsa kiini.
Asian teki vielä kiusallisemmaksi se seikka, että jotkut harvat vieraista olivat antaneet enemmän kuin heidän oikeastaan olisi kannattanut. Vanha Jokubas parka esim. oli pannut hattuun viisi dollaria, ja jokainen tiesi että Jokubas Szedvilaksen aivan äskettäin oli täytynyt ottaa ruokatavarakauppaansa 200 dollarin kiinnitys, voidakseen suorittaa kahden kuun maksamattoman vuokran. Ja sitte oli Aniele — köyhä leski, jolla oli kolme lasta ja kova jäsensärky ja joka kävi pesemässä perheissä Halsted Streetin varrella vähäistä palkkaa vastaan — antanut kolme dollaria, koko vuosivoiton kasvattamistaan kananpojista. Hänellä oli sellaisia kahdeksan kappaletta, joille hän oli varustanut olosijaksi osan takaportaastaan. Päivät päästään piti hänen lastensa kaivella kaikissa naapuriston roskakasoissa ja etsiä ruokaa kananpojille. Nämä kananpojat olivat vanhalle Aniele Juknienelle korvaamattomat, ja hän hoiti ja vartioi niitä yötä päivää. Joku aika sitte varastettiin niistä yksi, ja ainakin kerta kuukaudessa yrittivät vieraat henkilöt riistää häneltä hänen aarrettaan. Voi siis hyvin käsittää, minkä uhrauksen eukko Jukniene teki uhratessaan kolme dollariaan — ainoastaan senvuoksi, että Teta Elzbieta kerran oli avustanut häntä pienellä summalla ja siten pelastanut hänet asunnosta häätämisen vaarasta.
Yhä useampia ystäviä kokoutui tuon pienen parven ympärille, joka äänekkäästi valitti kovaa kohtaloaan. Tulipa viimein myöskin Jurgis ja sai kuulla aiheen. Hän kuunteli äänettömänä, silloin tällöin rypistäen kulmiaan. Ehkäpä hän olisi kernaasti tahtonut antaa joidenkin läsnäolevain nuorten miesten tehdä tuttavuutta jykevien nyrkkiensä kanssa, mutta lähemmin mietittyään hän älysi ettei siitä ollut apua. Lasku ei siitä olisi vähentynyt, vaikka hän olisikin potkaissut ulos puoli tusinaa sydämmettömistä vieraista, mutta sitte olisi tullut yleinen mellakka ja häpeä — eikä Jurgis muuta odotellutkaan kuin päästä poistumaan Onansa kera ja jättää muu maailma omiin hoteisiinsa. Siksipä hänen puristetut nyrkkinsä jälleen suoristuivat, ja hän sanoi vain rauhallisesti: "Tapahtunutta asiaa ei käy korjaaminen, eikä itkusta ole apua, Teta Elzbieta". Sitte hän kääntyi Onan puoleen, joka seisoi vieressä, ja näki tämän epätoivoisen katseen. "Pikkuseni", sanoi hän nöyrän sävyisästi, "elähän itke — siitä ei apua. Me maksamme vähitellen koko asian. Minä teen työtä entistä kovemmin". Niin hän aina sanoi. Ona oli tottunut hänen turvautumiseensa tällaiseen ratkaisuun, jolla hän koetteli päästä kaikista vaikeuksista — "Minä teen työtä entistä kovemmin". Samalla tapaa hän oli sanonut kerran kotona Litvassa, kun muuan virkamies oli ottanut pois hänen passinsa ja toinen antanut vangita hänet, kun hänellä ei enää sellaista ollut, jonka jälkeen molemmat kunnon miehet olivat keskenään jakaneet kolmannen osan hänen tavaroistaan. Ja samaten hän oli sanonut New-Yorkissa, kun luihu asiamies oli ottanut heidät siipeinsä turviin ja seuraavassa silmänräpäyksessä pakottanut heidän maksamaan nelinkertaisen hinnan rautatiepiletistä Chikagoon. Nyt hän sanoi niin kolmannen kerran, ja Ona henkäsi syvään; olihan kaikissa tapauksissa ihanaa omistaa sellainen puoliso, joka voi ratkaista kaikki pulmalliset asiat ja oli niin väkevä ja kunnokas!
Vihdoin viimein on pikku Sebastijonas saatu vaiennetuksi ja soittajat saatu muistamaan velvollisuutensa. Juhlamenoja ruvetaan jälleen jatkamaan, mutta vain jotkut harvat haluavat enää tanssia. Kello on jo aikoja sitte lyönyt kaksitoista, ja kaikki on kuin muuttunut. Tanssijat ovat tylsiä ja uneliaita — useimmat ovat kurkistaneet liian syvältä lasiin, ja äskeistä vallatonta mielialaa on seurannut ikävä jörömielisyys. He tanssivat yksitoikkoisessa tahdissa, tanssin toisensa perään ja tunnin toisensa jälkeen, verestävillä silmillään tylsästi tuijotellen tyhjyyteen. Miehet puristavat naisiaan lujasti povelleen, ja tanssimattomat parit istuvat siellä täällä kiinteässä syleilyssä. Toiset, jotka ovat juoneet yli voimiensa, hoipertelevat raskaasti lattian yli ja pukkaavat yhteen kaiken ja kaikkien kanssa, jotka sattuvat heidän tielleen; toiset taasen ryhmittyvät kaksi tai kolme yhteen ja laulavat kukin omaa lauluaan. Sitä myöten kuin aika kuluu, voi huomata humaltumisen kaikkia muotoja. Jotkut kävelevät ympärinsä, kädet toistensa kainaloissa, hyräillen siivottomia lauluja — toiset rakentavat vähimmästäkin syystä riitaa, joka johtaa potkuihin ja nyrkiniskuihin. Silloin avaa lihava poliisi silmänsä täydellä todella ja tutkii nuijaansa nähdäkseen onko se käyttökunnossa. Hänen täytyy olla nopea liikkeissään, sillä nämä tappelut aamupuhteella ovat kuin metsävalkeat, ja jollei niitä saa tukahutetuksi alkuunsa, leviävät ne ympäri piirin, niin että on pakko kutsua koko varajoukko avuksi poliisiasemalta. Tehoisin keino on iskeä nuijalla jok'ikiseen päähän lähistössä, ennenkun niitä tulee liian monta yksinäisen konstaapelin silmällä pidettäväksi. Teurastamoiden takalistolla ei paljon surra säretyistä päistä, sillä miehet, jotka päivät päästänsä musertavat härkien niskaluita, tottuvat siihen ja koettelevat kernaasti taitoaan läheisimpiin ystäviinsäkin, jopa välistä perheittensä jäseniinkin.
Tänä iltana ei kumminkaan syntynyt mitään yleistä tappelua — kentiesi sen vuoksi, että Jurgis on ehkäpä valppaampi kuin itse poliisi. Jurgis on juonut koko lailla, kuten jokainen mies hänen asemassaan tekisi, kun täytyy maksaa, joipa sitte tai ei; mutta hänellä on hyvä juomapää, joka kestää paljon. Kerran vaan uhkasi myrsky puhjeta — ja se oli Marija Berczynskan syy. Marija on rutihumaltunut, kun hän saa kuulla että monet läsnäolevista nuorista miehistä ovat laiminlyöneet maksaa. Hän perustaa heti riitaa, joka ennestäänkin oli hyvässä alussa, ja kun hänet viimein saadaan sysätyksi syrjään, on hänellä kahden ilkiön takinkaulukset tukevissa kourissaan. Kaikeksi onneksi on poliisikonstaapeli sävyisä mies, niin että Marija säästyy tulemasta viskatuksi ulos ovesta.