"Elä pelkää", rohkasi isäntä, "juo sinä se vain pohjaan asti!"
Sitte Jurgis joi pitkän siemauksen whiskypullosta, ja sen tehtyään hän palasi ruokapöydän luo, totellen toisen kehotusta. Hän söi minkä jaksoi; sitte kiitettyään istahti hän ison, lämpiävän uunin ääreen keskellä huonetta.
Se oli kuitenkin liian hyvää oloa ajan pitkään — kuten aina tässä kovassa maailmassa. Hänen siinä istuessaan alkoivat hänen liasta paksut vaatteensa sulaa ja höyrytä, ja koko huone täyttyi lantatehtaan kamalalla katkulla. Isäntä tuli levottomaksi. Tunnin päästä teurastamot sulettaisiin ja miehet saapuisivat työstään; mutta kenpä hirviäisi tulla moiseen paikkaan, joka niin hirvittävästi löyhkäsi Jurgikselta. Oli vielä lauvantai-ilta, ja parin tunnin kuluttua saapuisi soittokunta — kornetinpuhaltaja ja viulunsoittaja — ja naapuriston perheitä tulisi viettämään iltaa tanssilla ja wieniläismakkaralla oluen kera, jota iloa kestäisi aina kello kahteen tai kolmeen aamulla. Hetken epäröityään ravintoloitsija sanoikin Jurgikselle:
"Kuulkaahan, Jack, arvelenpa että teidän nyt on meneminen."
Hän oli tottunut näkemään haaksirikkoisia raukkoja luonaan, tämä kapakanisäntä; hän "lämmitytti" tusinoittain sellaisia joka yö, juuri yhtä laihtuneita, kylmettyneitä ja epätoivoisia olentoja kuin tämä tässä. Mutta ne olivat kaikki tyyten rappiolle joutuneita ja menneitä miehiä, kun Jurgis vielä oli keskellä taistelua ja moni piirre hänessä muistutti vielä entisestä kunnosta ja hyvinvoinnista. Kun hän oli sävyisesti ja äänettömänä noussut sijaltaan, muisti isäntä hänen aina olleen siivon miehen, josta vielä voi odottaa kelpo vierasta.
"Teillä on ollut vastoinkäymisiä, näen minä", sanoi hän. "Tulkaa tätä tietä!"
Salin peräosassa olivat rappuset, jotka johtivat alas kellariin. Niiden sekä ylä- että alapäässä oli ovi, molemmat tarkoin sulettavat, niin että porraskäytävästä tuli mainio tyyssija, jonne isäntä voi sulkea niin hyvin maksamattomat vieraat kuin sellaiset "politikoitsijatkin", joille ei ollut edullista pistää nenäänsä ovien ulkopuolelle.
Siten vietti Jurgis yönsä. Whisky oli ainoastaan puolittain lämmittänyt häntä, eikä hän voinut nukkua, hermostunut ja perin uupunut kun oli; hän vuoroon nyökkäili unisena päätänsä, vuoroin kavahti ylös, väristen kylmästä ja ruveten jälleen muistelemaan tilaansa. Tunti kului toisensa jälkeen, mutta salista kuuluva soitto ja nauru ja laulu muistuttivat hänelle yön vielä olevan. Kun remuavien viimeisetkin äänet olivat vaijenneet, odotti hän pääsevänsä ulos kadulle; mutta kun tätä ei tapahtunut, rupesi hän ihmettelemään miksikähän mies oli unhottanut hänet.
Viimein, kun hiljaisuus ja tukala asema kävivät aivan sietämättömiksi, nousi hän ylös ja alkoi takoa ovelle, jolloin isäntä tuli haukotellen ja hieroskellen silmiään. Hän oli valvonut koko yön ja tarjoillut vierailleen.
"Minä tahdon mennä kotiin", Jurgis sanoi. "Pelkään vaimoni tilaa — en voi odottaa enempää."