"Miksi kaikkien hittojen nimessä ette sanonut sitä ennen?" sanoi mies.
"Minä luulin, ettei teillä ollut kotia minne mennä."
Jurgis pääsi ulos. Kello oli neljä aamulla, ja ulkona oli pilkkosen pimeätä. Kadulle oli satanut lunta kolmen tai neljän tuuman paksuudelta, ja vieläkin putoili tiheään suuria hiutaleita. Hän lähti juoksujalkaa kulkemaan Anielen asuntoa kohden.
Keittiön akkunasta loisti valkea, mutta verhot olivat vedetyt eteen.
Ovi oli lukitsematta ja Jurgis ryntäsi sisään.
Aniele, Marija ja muut naiset olivat kyyristyneinä lieden ääreen kuten ennenkin. Heidän joukossaan Jurgis huomasi moniaita uusiakin naisia; myöskin havaitsi hän talon hiljaiseksi.
"No, miten on laita?" hän kysyi.
Kenkään ei vastannut hänelle; kaikki tirkistelivät häneen pelosta kalpein kasvoin.
Hän huusi uudestaan: "Miten on laita?"
Ja sitte, savuavan lampun valossa, hän näki Marijan, joka istui lähinnä häntä, puistavan murheellisena päätään.
"Ei ole vielä ohitse", sanoi hän.
Jurgis parahti epätoivoisesti: "Eikö vielä?"