"Oh, tekö!" sanoi hän, "lupasinhan teille jotain työtä eilen, vai mitä?"
"Kyllä, herra", vastasi Jurgis.
"No niin, minua surettaa että olen erehtynyt. En voi käyttää teitä."
Jurgis tuijotti mieheen vallan huumautuneena. "Mitä tarkotatte?" kysyi hän.
"En mitään muuta", vastasi toinen, "kuin etten voi käyttää teitä."
Se oli sama kylmä, vihamielinen vastaus, jonka hän oli saanut jo lantatehtaan työnjohtajalta. Hän tunsi, ettei tässä maksanut vaivaa sanoa sanaakaan enää, ja hän lähti pois.
Ulkona kapakoissa istuvat miehet voivat selittää hänelle mitä kaikki tämä merkitsi. He katselivat häntä sääliväisesti — mies parka, hänen nimensä oli "mustassa kirjassa"! "Mitä hän oli tehnyt!" kysyivät toiset. "Pieksänyt päällysmiestään henkihieveriin." Taivasten tekijät, sittenhän hänen nimensä piti olla kaikkialla tunnettu! Hän voi yhtä varmasti toivoa pääsevänsä Chikagon pormestariksi kuin saavansa työtä Packingtownissa. Mitä auttoi häntä kaikki työnetsiminen tähän aikaan? Hänen nimensä oli merkitty salaiselle listalle jok'ainoassa työpaikassa täällä, suurissa ja pienissä. Se tunnettiin jokaisessa isossa teollisuuspaikassa koko Yhdysvalloissa, pohjassa ja etelässä, idässä ja lännessä. Kaikki tahtovat saada vain kilttejä poikia työhönsä, jotka viisi välittävät kurjuudestaan ja antavat päällysmiesten kohdella heidän vaimojaan ja morsiamiaan miten vain tahtovat. Mikään mahti ei enää auta tuollaista raukkaa, joka on uskaltanut antaa selkään työnjohtajalleen vaimonsa häväisemisestä, mitkään valitukset ja vetoamiset eivät enää siinä tepsi. Oli onnellinen ajatus työnantajien puolelta ruveta käyttämään "mustaa kirjaansa"; sillä he tehokkaimmin voivat varottaa miehiä ja mieliä tarttumasta ammattiyhdistyshaaveiluihin ja valtiollisiin tyytymättömyysilmaisuihin.
Jurgis palasi näine uusine tietoineen perheneuvotteluun. Asianlaita oli mitä julmin; täällä, tässä piirissä oli hänen kotinsa — millainen se sitte kulloinkin olikin — se paikka, jossa hän asui ja jossa ystävänsä hänet tunsivat; mutta nyt oli mahdollisuus sen käyttämiseen häneltä sulettu. Packingtownissa ei saanut olla muita kuin teurastamoja; kaikki toivo siellä asumiseen ja elämiseen oli hänentapaiseltaan kielletty.
Koko päivän ja puolen yötä hän ja molemmat naiset keskustelivat siitä. Vihdoin sovittiin, että Jurgis lähtisi alakaupunkiin, lasten työmaalle, onneaan koettamaan. Marijalla oli vähän toiveita saada työtä teurastamoissa; vaikkei hän tätä nykyä heidän surkeissa oloissaan voinut tavata vanhaa henttuaan useammin kuin kerran kuussa, ei hän kuitenkaan voinut lähteä muuanne ja luopua hänestä ijäksi. Elzbieta puolestaan oli kuullut kerrottavan mahdollisuuksien aukeamisesta Durhamin tehtaissa ja odotteli nyt kiihkeästi joka päivä kutsuvaa sanaa. Lopuksi päätettiin, että Jurgis lähtisi alakaupunkiin koettelemaan onneaan omin väkinsä, ja että naiset päättäisivät omasta kohdastaan sittekun hän oli saanut työtä. Kun siellä ei ollut ketään, jolta hän olisi voinut lainata, eikä hän myöskään rohjennut kerjätä peläten joutuvansa kiini, sovittiin että joku lapsista kohtaisi hänet joka päivä määrättynä aikana ja antaisi hänelle viisitoista senttiä heidän ansioistaan, joilla hänen katsottiin voivan elää. Sitte täytyi hänen jok'ikinen päivä taivaltaa katuja ylös ja alas satojen, jopa tuhansien samallaisten kodittomien raukkojen parissa, käyden kerjäämässä työtä kaikkialla, makasiineissa, kauppapuodeissa ja tehdaspaikoissa; ja yöllä oli hänen ensin ryömiminen johonkin porttikäytävään tai eteiseen, kunnes puoliyön hetki tuli ja hän voi mennä jollekin rautatieasemalle, missä levitti sanomalehden alleen odotussalin lattialle ja nukahti kaikenlaisten haaksirikkoutuneiden, maankiertäjäin ja kerjäläisten keskeen, jotka levittivät ympärilleen paloviinan ja kehnon tupakan katkua ja sietämättömiä syöpäläisparvia.
Kaksi viikkoa Jurgis jatkoi tätä toivotonta taistelua. Kerran sai hän lykätä kuormarattaita puolen päivää ja toisen kerran kantaa erään eukon laukkua, saaden siitä hyvästä olla yötä hänen luonaan. Se oli yleinen majapaikka kaiken maailman roistoväelle, ja öillä oli hän siellä usein paleltua kuoliaaksi. Siellä hän sai myöskin tilaisuutta silmätä sanomalehtiä nähdäkseen, oliko niissä ilmotettu mitään tointa, jota hän voisi käydä pyytämässä. Mutta noista ilmotuksista ei Jurgiksella kuitenkaan ollut mitään hyötyä; useimmiten olivat paikat jo poisannetut, ennenkun hän ehti perille, ja monta väsyttävää päivää meni sen kautta turhaan juoksuun. Useammin kuin yhden kerran huomasi hän ilmotuksen olevan pelkkää huijausta, jolla kavala ilmottaja toivoi pyytävänsä verkkoonsa jonkun herkkäuskoisen kärpäsen, itse istuessaan väijyksissä ja sitte oikeaan aikaan siepatakseen kiini uhrinsa. Kaikki nuo monenkaltaiset "konttorit" ja "päätoimistot" koettivat vain nylkeä ja pettää avuttomia ja kokemattomia työmiehiä. Muuta ei Jurgis tosin niiden kautta kadottanut kuin aikaa, mutta se johtui siitä, ettei hänellä muuta kadotettavana ollutkaan. Niinpä hän kerran tuli erääseen valokuvausatelieriin, jossa sanottiin että hän ja hänen perheensä ansaitsisivat tavattomia summia valokuvain värittämisellä. Mutta siinäkin oli muuan ehto — Jurgiksen olisi pitänyt suorittaa kaksi dollaria ihmisystävälliselle valokuvaajalle, ennenkun tämä otti hänet koetteeksi palvelukseensa. Silloin hän ei voinut muuta kuin luvata tulla takasin, sittekun ensin olisi hankkinut nuo kaksi dollaria.