Vihdoinkin eräänä päivänä Jurgis sai ikävöityä työtä tavattuaan sattumalta muutaman vanhan toverin niiltä ajoilta, jolloin hän vielä kävi ammattiyhdistyksessä. Mies oli menossa työpaikkaansa Harvester-Trustin jättimäisissä konetehtaissa sekä kehotti häntä tulemaan mukaan, luvaten puoltavansa häntä päällysmiehelle, jonka läheinen tuttava sanoi olevansa. Jurgis ei tietystikään epäröinyt, vaan seurasi ystävää, ja tullessaan tehtaan läheisyyteen oli heidän tunkeuduttava läpi tiheän ja taajan ihmisjoukon, joka seisoi ulkopuolella kerjäten työtä. Hänen polvensa melkein löivät loukkua kun päällysmies, hetken häntä silmäiltyään ja kyseltyään hänen entisiä toimiaan, arveli että heillä kyllä oli jotakin työtä hänen varalleen.
Miten tärkeä tämä tapaus oli Jurgikselle, sen hän vasta myöhemmin ja vähitellen tuli ymmärtämään. Harvester-tehtaat olivat nimittäin perustetut periaatteelle, joihin niin hyvin ihmisystävät kuin yhteiskunnanparantajat voivat ylpeydellä viitata. Siellä ajateltiin jonkun verran myöskin työmiesten etua. Työhuoneet olivat suuria ja valoisia, ja niiden yhteyteen oli varustettu ravintola, josta työmies huokealla hinnalla sai ostaa ruokaa ja juomaa; siellä oli lukusali sekä erityisiä huoneita, joissa omaa kotia vailla olevat työntekijättäret voivat viettää yönsä ja vapaat päivänsä. Kaikkialla vallitsi mitä mallikelpoisin puhtaus, eikä siellä tuntenut lainkaan sitä epämiellyttävää hajua, joka eroamattomasti yhdistyi teurastamoihin. Joka päivä Jurgis teki uusia mieluisia havaintoja — huomasi asioita, joista hän ei ennen ollut osannut uneksiakaan — kunnes tämä uusi paikka hänestä rupesi tuntumaan oikealta taivaalta.
Se oli äärettömän suuri laitos. Sen rakennukset ja pihat peittivät kuudenkymmenen viiden hehtaarin suuruisen maa-alan, siinä työskenteli viisituhatta henkeä ja valmistettiin yli kolmesataatuhatta konetta vuodessa — melkoinen osa koko maassa käytettävistä niitto- ja leikkuukoneista. Mutta Jurgis ei nähnyt paljoakaan valmisteista, sillä kaikki oli erikoistyötä. Jokainen niittokoneen sadoista eri osista valmistettiin erikseen erityisessä paikassaan ja sai usein kulkea monien satojen miesten kätten kautta. Siinä paikassa esim., missä Jurgis työskenteli, oli koneita, jotka leikkasivat ja muodostivat eräänlaisia pieniä, noin kahden neliötuuman suuruisia teräskappaleita; ne tulivat suppiloa pitkin alas isoon kaukaloon, ja ainoa mitä ihmiskäsillä tehtiin oli se, että niitä läjättiin säännöllisiin kasoihin ja että kaukalo täytyttyään vaihdettiin toiseen. Tätä työtä suoritti yksi ainoa poika, jonka oli keskitettävä silmänsä ja ajatuksensa siihen ja käytettävä sormiaan niin nopeasti, että toistensa päälle putoavat teräskappaleet helähtivät soinnahtaen kuin ne äänet, joita pikajunan makuuvaunussa kuulee pyörien tasaisesta hiomisesta kiskoja vastaan. Tämä oli tietysti helppoa työtä, jota ken nokkela ihminen tahansa voi suorittaa, mutta hänpä ei saanut silmänräpäystäkään laiskotella tai ajatella mitään muuta, vaan alati koettaa pitää käsiään mahdollisimman nopeassa vauhdissa. Neljäkymmentätuhatta sellaista pientä teräspalasta meni joka päivä hänen sormiensa välitse, yhdeksän tai kymmenen miljoonaa joka vuosi — vain jumalat tietävät montako koko hänen elinaikanaan. Hänen lähellään istui miehiä kumartuneina vinhasti pyörivien tahkokivien ylitse, viimeistellen niittokoneiden teräin siistimistä ja hiomista; he ottivat niitä oikealla puolellaan olevasta kaukalosta, painoivat ensin niiden toista syrjää ja sitte toista kiveä vastaan ja heittivät ne viimein vasemmalla puolellaan olevaan kaukaloon. Muuan näistä miehistä kertoi Jurgikselle, että hän oli neljänätoista vuotena hionut kolmetuhatta sellaista terää joka päivä.
Seuraavassa huoneessa oli kone, joka nieli äärettömän määrän teräslankaa, katkasi siitä määrätyn pitkiä palasia, takoi niihin leveämmät päät, terotti ja kiillotti ne ja viimein pudotti ne erääseen kaukaloon, jossa ne olivat valmiina käytettäviksi niittokoneiden kokoonpanemiseen. Eräästä toisesta koneesta tuli ulos kymmentuhansittain pieniä pyöreitä metallilevyjä, joissa oli reikä keskellä — ne olivat teräsnaulojen vastaavat toiset päät. Eräissä paikoin kasteltiin osa teräsesineistä värisammioissa ja ripustettiin sitte kuivamaan; toisissa paikoin ne huolellisemmin maalattiin punasiksi ja keltasiksi, jotta näyttäisivät somemmilta elovainioilla.
Jurgiksen ystävä työskenteli valuosastossa, ja hänellä oli työnä erilaisten muottien valmistaminen. Hän loi mustaa hietaa rautasäiliöön, kostutti sen ja pakkasi tiheään sekä asetti syrjään kovenemaan; sitte otettiin muotti ulos ja valkean hehkuvaa rautavelliä kaadettiin siihen. Hän sai palkkion jokaisesta valamastaan muotista — tai oikeammin sanoen jokaisesta hyvin onnistuneesta sellaisesta, sillä melkein puolet hänen valmisteistaan meni piloille. Hänen näki puuhaavan ja ahertelevan tusinan muun miehen kanssa kuin parvi pirujen riivaamia; hänen käsivartensa heiluivat kuin höyrykoneen viputangot, pitkä, musta tukkansa liehui hurjasti pään ympärillä kovassa ilmanvedossa, silmät olivat pullistua ulos kuopistaan ja hiki valui virtoina pitkin kasvoja. Koko pitkän työpäivän hän jatkoi täten väsymättä, koettaen ansaita kolmekolmatta senttiä kahdenkolmatta ja puolen asemasta. Sellainen kiire ja touhu vallitsi kaikkialla tehtaassa. Mutta työtulokset tulivat siitä huolimatta erinomaisia. Niin — jos me amerikkalaiset olemme maailman suurin ja mahtavin kansakunta, niin riippuu se siitä, että olemme kyenneet kohottamaan tuotantokykyämme niin suunnattoman korkealle; vaikka toiselta puolen on muutamia toisiakin asioita, joissa valitettavasti myöskin olemme etunenässä, kuten esim. juomatavaralaskumme suhteen, joka tekee neljännes toista biljoonaa dollaria vuodessa ja kasvaa joka kymmenvuosi kaksinkertaiseksi.
Vielä oli siellä muuan kone, joka litisti rautalevyjä, ja toinen, joka niistä valmisti kaikenlaisia maanviljelyskoneita Amerikan farmareille. Ne ladottiin kärryille, ja Jurgiksen toimena oli kulettaa ne siihen osastoon, jossa koneet pantiin kokoon. Tämä työ oli hänelle vain lapsenleikkiä, ja sai hän siitä dollarin ja 75 senttiä päivässä. Lauvantaisin hän maksoi Anielelle ne 75 senttiä viikossa, joista hän sai yönsä viettää tämän yliskamarissa. Myöskin hän lunasti päällystakkinsa, jonka Elzbieta oli vienyt panttikonttoriin sillä aikaa kun hän istui vankilassa.
Viimemainittu vaatekappale oli hyvä ja siunattu asia. Mies ei talvisaikaan Chikagossa voi mennä ulos ilman päällystakkia kärsimättä siitä, ja Jurgiksella oli kulettavana 7-8 kilometriä työpaikkaansa. Harvoin hän käytti raitiovaunuja, koska hänen täytyi vaihtaa niitä eräällä kohdalla ja siitä siis tuli kahdesti 10 sentin meno. Miten väsynyt hän iltasin olikin ja miten kylmästi aamusin tuulikin, käveli hän kuitenkin mieluimmin. Muuten olivatkin raitiovaunut useimmiten niin täpösen täynnä ihmisiä; että monet tilanpuutteessa kiipesivät niiden lumisille katoillekin. Tietysti saivat ovet vain harvoin olla kiini, niin että vaunuissa oli yhtä kylmä kuin ulkonakin. Jurgis ja monet muut katsoivat viisaimmaksi säästää raitiovaunumaksun ja ostaa sillä ryypyn paloviinaa ja palasen ruokaa, joka vahvisti voimia, jotta jaksoi kävellä.
Kaikki nämä seikat olivat kuitenkin pikkuasioita miehelle, joka onnellisesti oli päässyt pois Durhamin hornamaisista lantatehtaista. Jurgis rupesi nyt vähitellen uudelleen saamaan rohkeutta ja tekemään uusia suunnitelmia. Talonsa hän kyllä oli kadottanut, mutta samalla oli hänen hartioiltaan nostettu tuo hirveä vuokrien ja korkojen maksamistaakka. Kun Marija tervehtyisi, voisivat he tulla toimeen oivallisesti. Siinä osastossa, missä Jurgis työskenteli, tapasi hän erään maanmiehen, josta kaikki puhuivat ihailevasti kuiskaten, koska hän osotti kerrassaan tavatonta työintoa. Koko päivän hän istui rautanauloja takovan koneen ääressä, ja kun tuli ilta, lähti hän erääseen yleiseen kouluun, jossa oppi englantia ja kirjoittamaan. Kun hänellä oli vaimo ja kahdeksan lasta elätettävänään eikä hänen palkkansa siihen riittänyt, palveli hän sunnuntaisin tehtaanvartijana. Hänellä oli hoidettavanaan kaksi seinässä olevaa sähkönappulaa, jotka olivat rakennuksen kummassakin päässä. Joka viides minuutti oli toinen näistä nappuloista käytävä painamassa sisään, ja kun kulku molempien nappuloiden välillä otti vain kaksi minuuttia, oli hänellä siis noista viidestä minuutista kolme omana käytettävänään. Nämä kolme minuuttia hän käytti lukemiseen. Jurgis tunsi miltei kateutta tuota miestä kohtaan; hänen menettelynsähän oli melkein sama, josta Jurgis oli uneksinut itsekseen pari kolme vuotta sitten. Hän voisi vieläkin noudattaa sitä, jos olisi vain sopivaa tilaisuutta; hän tahtoi kiinnittää huomiota itseensä, tulla ammatissaan taitavaksi, päästä ehkäpä työnjohtajaksi kuten monet muut ennen häntä. Edellyttäen nimittäin, että Marija saisi toimen käärelankatehtaassa — sitte he voisivat vuokrata itselleen asunnon lähistössä, ja hän voisi toteuttaa unelmansa tietojen hankkimisesta. Sellaisilla toiveilla kannattaisi elää; saadapa sitte vielä paikka, jossa häntäkin kohdeltaisiin ihmisellisenä olentona — niin, jumal'auta! hän tahtoi näyttää heille, että hänkin kykeni saavuttamaan kaiken tämän. Häntä oikein nauratti ajatellessaan, miten sitkeästi hän pitäisi työstään kiini.
Ja sitte eräänä iltana — yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen kun hän oli työnsä täällä alkanut — kun hän oli päättänyt päivätyönsä ja meni panemaan päällystakkia ylleen, näki hän suuren miesjoukon kokoontuneena lukemaan eräälle ovelle naulattua paperia. Ja kun hän kysyi mitä siihen oli kirjoitettu, sai hän vastaukseksi, että huomispäivästä alkaen hänen osastonsa niittokonetehtaissa toistaiseksi sulettaisiin!