Sillä tavalla he menettelivät! Ilmottamatta työntekijöille puolisen tuntiakaan aikaisemmin julistivat he "tehtaat suletuiksi"! Sellaista oli tapahtunut ennenkin, sanoivat työmiehet, ja se tapa voi jatkua ainiaan. Siellä oli valmistettu niin paljon koneita, että koko maailmalla jo oli tarpeensa hankittuina, ja nyt piti odottaa, kunnes tarvetta jälleen ilmautuisi. Se ei ollut kenenkään syy — sellainen vain oli yleinen menetelmä; ja sillä aikaa saivat tuhannet miehet ja naiset nääntyä talven pakkasiin, elää säästöistään, jos kellä niitä oli, tai muussa tapauksessa kuolla. Niin monia kymmeniä tuhansia kodittomia ja työtä kerjääviä kun jo täytti kaupunkia, ja nyt tuli niiden lisäksi vielä useita tuhansia uusia!
Jurgis kulki kotiinsa taskussaan viimeiset ansaitsemansa lantit, sydän murtuneena ja perin kyllästyneenä elämään. Taasen oli uusi side pudonnut hänen silmiltään, uusi suru iskenyt hänen sisimpäänsä. Hänen sielunsa täyttyi sanomattomalla katkeruudella noita jättiläisyhtiöitä vastaan, jotka valmistavat koneita enemmän kuin maailma kykenee ostamaan. Mikä hornan oikku olikaan, että mies saa orjailla maan pääelinkeinon hyväksi vain sillä palkkiolla, että hänet viskataan kuolemaan nälkään ja viluun, kun hän on tehnyt velvollisuutensa liiaksi hyvin!
Kului pari päivää, ennenkun Jurgis voi vähänkään sulattaa tämän ansaitsemattoman ja aavistamattoman kovanonnen synnyttämää katkeruutta. Hän ei juonut rahtuakaan, sillä Elzbieta sai kaikki hänen rahansa elintarpeiden ostoon, ja hän tunsi itsensä jo liian hyvin antaakseen hiukkaakaan perään turmiolliselle himolleen. Hän kiipesi yliskamariinsa ja istui siellä mietiskellen — mitäpä hyötyä onkaan miehen työnetsinnästä, kun työ riistetään häneltä juuri ennenkun hän on ennättänyt oppia sitä? Mutta heidän rahansa kuluivat jälleen, ja pikku Antanas oli nälkäinen ja huusi ylisillä vallitsevan kylmyyden takia. Myöskin rouva Haupt, kätilö, kävi tavantakaa kiristämässä rahoja. Niinpä Jurgis lähti taasen ulos.
Seuraavina kymmenenä päivänä hän taivalsi kaikilla jättiläiskaupungin kaduilla ja kujilla, sairaana ja nälissään, kerjäten mitä työtä hyvänsä. Hän koetti onneaan myymälöissä ja virastoissa, ravintoloissa ja hotelleissa, laivatelakoilla ja raitiotiekonttoreissa, tavaramakasiineissa, myllyissä ja tehtaissa, joissa valmistettiin tuotteita maailman kaikkiin ääriin. Niissä sattui olemaan paikka tai pari avoinna — mutta kuhunkin paikkaan oli sadottain pyrkijöitä, eikä hänen vuoronsa näyttänyt koskaan tahtovan tulla. Öiksi hän ryömi siltojen alle, kellareihin ja porttikäytäviin, raivoisan myrskyn vallitessa ja lämpömittarin näyttäessä viisi astetta pakkasta ja yhä laskiessa yöksi. Sitte hän viimein syöksyi kuin villiintynyt härkä Harrison Streetin suurelle poliisiasemalle ja nukahti sen käytävään, tapellen tilasta samalla portaalla kahden muun miehen kanssa.
Hän sai usein tapella näinä päivinä — tapella paikasta lähimpänä tehtaitten konttoreita sekä roistojoukkojen kanssa kadulla. Hän huomasi esim., että matkalaukkujen kanto katurautateiden matkustajille oli etuoikeutettu ammatti — kun hän kerran sitä yritti, hyökkäsi kahdeksan tai kymmenen miestä ja poikaa hänen kimppuunsa ja pakottivat hänen juoksemaan tiehensä henkensä edestä. Nämä olivat aina hankkineet itselleen hyvät välit poliisin kanssa ja voivat siis karkottaa vasta-alottajat ammatista.
Ettei Jurgis näin ollen suorastaan kuollut nälkään, riippui yksinomaan lasten hänelle tuomista almuista. Eivätkä nekään aina olleet varmoja. Monesti tulivat lapset kotiin vallan tyhjin käsin, koska heidän kilpailijansa olivat ryöstäneet heiltä kaikki. Laki oli sen lisäksi heitä vastaan — pieni Vilimas, joka oli yhdentoista vanha, mutta näytti ainoastaan kahdeksanvuotiaalta, joutui kadulla rettelöihin erään ihmisrakkaan vanhan rouvan kanssa, joka sanoi hänen olevan liian nuoren myymään sanomalehtiä ja uhkasi lähettää poliisin hänen kimppuunsa. Ja sitte, eräänä yönä, tapahtui, että muuan iso, väkevä mies otti pikku Kotrinan käsivarsilleen ja raahasi hänet erääseen kellarikäytävään, ja vain äänekkäillä huudoillaan sai tyttönen ihmisiä paikalle, joten ilkimyksen oli päästettävä hänet irti. Se kokemus oli täyttänyt pienosen niin äärettömällä kauhulla, että häntä oli vaikea enää saada lähtemään työhön.
Vihdoin, eräänä sunnuntaina, kun Jurgis oli jo kadottanut kaiken toivonsa työn saamisesta, tuli hän kotiin ajaen varkain raitiovaunuissa ja sai kuulla häntä siellä odotetun jo kolme päivää — oli nimittäin ilmautunut hänelle tilaisuus työn saamiseen.
Se oli pitkä juttu. Pikku Juozapas, ollen nälkään kuolemaisillaan, oli eräänä päivänä lähtenyt ulos kerjäämään omin voiminsa. Juozapas oli vähäisenä lapsena joutunut vaunujen alle ja menettänyt toisen jalkansa, mutta oli itse valmistanut itselleen pienen kainalosauvan, jonka avulla hän pääsi aika sukkelasti nilkuttamaan eteenpäin. Hän oli nyt joutunut muiden lasten pariin ja he olivat yhdessä kulkeneet aina Mike Scullyn lokahaudalle asti, jonne oli kolme tai neljä katuväliä. Tähän paikkaan tuotiin joka päivä satoja kuormia eläintensisälmyksiä teurastamoista sekä ruuanjätteitä y.m. roskaa järven rannalta, missä rikkaat ihmiset asuivat; ja niissä kasoissa lapset kahlasivat etsien ruuanjätteitä — isoja leivänkantoja, perunankuoria, omenan siemenyksiä ja lihapalasia, kaikki puolijäätyneessä ja sangen saastaisessa tilassa. Pikku Juozapas söi vatsansa täyteen ja kantoi kotiinkin aika joukon sanomalehtipaperiin käärittynä. Hän oli juuri levittänyt herkkunsa Antanaksen eteen, kun hänen äitinsä astui sisään. Elzbieta vallan kauhistui, sillä hän ei voinut käsittää, että roskakasoista noukitut ruoka-aineet kelpaisivat syötäväksi. Mutta kun hän seuraavana päivänä havaitsi, ettei kenkään niistä syönyt ollut kärsinyt mitään haittaa, ja kun pikku Juozapas jälleen rupesi huutamaan nälkäänsä, taipui hän ja antoi lapselle luvan lähteä samaan paikkaan hakemaan kotiin enemmän ruokaa. Ja samana iltapäivänä oli Juozapas tullut kotiin kertoen mikä onni häntä oli kohdannut. Muuan nainen oli kadulla kutsunut hänet luokseen. "Oikein hieno nainen", selitteli poikanen innostuneena, "kaunis nuori herrasnainen." Tämä oli kysellyt häneltä kaikkea — miksi hän kokosi noita likasia ruuanjätteitä, jotka korkeintaan olisivat kelvanneet kanoille, miksi hän kulki ympäriinsä luudanvarsi kädessään, ja miksi Ona oli kuollut ja miten Jurgis oli joutunut vankeuteen. Lopuksi oli hän kysynyt missä hän asui ja luvannut tulla häntä katsomaan ja antaa hänelle uuden ja paljon paremman kainalosauvan. Hänellä oli ollut linnunkuvalla koristettu hattu, kertoi Juozapas, ja pitkä höyhenkauluri kaulassaan.
Nainen todella tulikin huomenissa, kiipesi ylös kurjaan yliskamariin ja seisoi ja katseli uteliaasti ympärilleen, kalveten nähdessään veritäplät lattiassa sillä kohdalla, missä Ona oli kuollut. Hän selitti Elzbietalle palvelevansa eräässä talouskaupassa Ashland Avenuen varrella. Elzbieta sanoi tuntevansa paikan ja käyneensä itsekin sieltä työtä kysymässä, mutta kääntyneensä takasin kun oli huomannut sen olevan jossain yhteydessä uskonnon kanssa, sillä pappien kanssa hän ei tahtonut olla missään tekemisissä. Ne auttoivat rikkaita elämään köyhien kustannuksella, mutta mitä hyvää he köyhille tarkottivat, sitä ei kenkään tiennyt. Sellaista ja paljo muuta Elzbieta naivissa tietämättömyydessään puheli vieraalle neidille, joka häntä kuunteli kyynelsilmin. Vihdoin hän purskahti itkuun ja kätki kasvonsa Elzbietan rinnoille, vallan unohtaen että tällä oli hyvin likanen pusero päällään ja että koko ylishuone oli täynnä kirppuja. Elzbieta häpesi kovin puhelleensa niin surkeista asioista, ja toisella oli vuorostaan täysi työ lohduttaessaan ja rohkaistessaan häntä. Viimein vieras neiti lähetti heille korillisen ruokatavaroita sekä antoi Jurgikselle paperilipun jätettäväksi eräälle herrasmiehelle, joka oli ylipäällysmiehenä eräässä eteläisen Chikagon suurista terästehtaista. "Hän on hankkiva Jurgikselle jotakin työtä", sanoi neiti, lisäten kyyneleittensä lomitse: "Jollei hän sitä tee, ei hän ikinä saa minua vaimokseen."
Terästehtaat olivat parinkymmenen kilometrin päässä sieltä, ja kuten tavallista oli maksettava kaksi raitiovaunumaksua sinne päästäkseen. Taivas oli jo pimeä, mutta valimoitten piipuista nousevien veripunasten tulipilvien uurtelema, kun Jurgis vihdoin pääsi sinne. Nämä suunnattomat tehtaat, jotka muodostivat kokonaisen kaupungin itsessään, olivat tukevan paaluaidan ympäröimät. Hänen tullessaan oli jo satakunta miestä odottelemassa porttien ulkopuolella työhön ottamista. Heti päivän noustua rupesivat höyrypillit ulvomaan, ja äkkiä ilmausi tuhansia miehiä kapakoista ja "boarding house'ista" mitkä kävellen pitkin tietä, mitkä hypäten alas ohikulkevista raitiovaunuista — harmaassa aamu-usvassa he Jurgiksesta näyttivät kohoavan suoraan maan sisästä. He vyöryivät virtana portteja kohden — ja sitte taas luoteena väistyivät takasin, vartijain tyynesti kävellessä pitkin etummaisten rivejä ja karsaasti katsellessa noita repaleisia, nälkäisiä, viluissaan värjöttäviä ja jaloillaan tömisteleviä ihmishaamuja.