Jurgis näytti kallisarvoisen suosituskirjeensä. Vartija oli tuimana ja alotti hänen kanssaan oikean katkismuskuulustelun, mutta hän ei ollut tietävinään mitään; ja kun hän oli ollut kyllin varovainen varustaakseen kirjeensä sinetillä, ei vartijalla ollut muuta keinoa kuin lähettää se sille henkilölle, jolle se oli osotettu. Sanantuoja palasi pian takasin käskien Jurgiksen odottamaan, ja hänet päästettiin portin sisäpuolelle, muitten vähemmin onnellisten karsastellessa häntä kateellisin silmin.
Valtavat koneet olivat jo käynnissä — hän voi kuulla mahtavaa kuminaa, jyrinää, vyörinää ja takomista. Vähitellen näyttämö selveni: savuavia, mustia tehdasrakennuksia leveni hänen eteensä, pitkiä rivejä pajoja ja vajoja, pieniä raitioteitä kierteli ristiin rastiin, hehkuvan harmaita kuonakasoja paloi siellä täällä, ja kokonaisia meriä mustaa kivihiilisavua aaltoili pihoilla ja ilmassa. Yhdellä puolen kulki rautatiejuna tusina vaunuja perässään, ja toisella puolen oli järvi, jolla höyrylaivoja saapui satamaan lastaamaan.
Jurgiksella oli hyvää aikaa katsellakseen ympärilleen, sillä oli vielä kaksi tuntia ennenkun hänen puheillepääsyvuoronsa tuli. Hän kävi vihdoin sisään konttorihuoneustoon, jossa jonkunlainen päällysmies kyseli hänen asiaansa. Ylipäällysmiehellä oli kovin kiire, mutta hän (päällysmies) voisi katsella Jurgikselle paikkaa. Oliko hän milloinkaan työskennellyt terästehtaissa? Eikö; mutta olihan hän halukas käymään käsiksi mihin työhön hyvänsä? No hyvä, saatiinhan sitte nähdä!
Sitte he alottivat vaelluksensa. Näkemänsä miltei huumasi Jurgiksen. Hän ihmetteli itsekseen, voisiko hän koskaan työskennellä moisessa paikassa, jossa ilmakin kerrassaan vapisi ja tärisi alituisesta, korvia huumaavasta paukkeesta ja missä vihellyspillit antoivat varotusmerkkejään joka taholta, joka seinämältä, joka sopesta. Hänestä tuntui mahdottomalta oleskella ja työskennellä täällä, kun ei edes tiennyt missä voi turvallisesti seisoa; sillä minne tahansa hän kääntyikin, syöksyi häntä vastaan pienoishöyrykoneita, ja sähiseviä, väräjäviä, valkeanhehkuvia metallivirtoja kulki hänen sivutsensa — oikea helvetti, missä tulikielet ja palavat kipunat huikaisivat häntä ja polttivat nahan hänen kasvoistaan. Miehet näissä valimoissa olivat kaikki mustia noesta, laihtuneita ja kuoppasilmäisiä; he työskentelivät kuumeentapaisella kiiruulla, syöksyen kuin tuulispäät sinne tänne ja kohottamatta koskaan silmiään tehtävästään. Jurgis kyyristyt kiini seuraajaansa kuin lapsi imettäjäänsä, sill'aikaa kun tämä kyseli yhdeltä työnjohtajalta toisensa jälkeen, tarvitsivatko he vastatullutta kokematonta miestä.
Hänet otettiin Bessemer-valimoon, jossa valmistettiin teräslevyjä. Se oli suuri, teatterinmuotoinen rakennus. Jurgis seisoi sillä paikalla, missä teatterin ensirivi olisi ollut, ja vastassaan näyttämön taustalla hän näki neljä jättimäistä kattilaa, joissa kaikki hornan henget hyvin olisivat voineet keittää aamiaispuuronsa. Nämä kattilat olivat täynnä huikaisevan valkeaa ainetta, joka poreili ja kiehui kuin sula laavavirta tulivuoren aukossa. Sai huutaa sangen kovasti, jos tahtoi saada äänensä kuuluviin tässä hornan metelissä. Palava tuli virtasi esiin kattiloista ja räiskyi ja paukkui kuin räjähtävät pommit. Miehet seisoivat valmiina ottamaan vastaan kihisevää metallisulatetta, ja he näyttivät niin huolettomilta ja vaaraa pelkäämättömiltä, että Jurgis kauhistuneena ja henkeään pidättämättä katseli heitä. Kuului höyrypillin vihellys, ja samassa vyöryi esiin vaunu, jonka Jurgikselle käsittämätön sisällys viskattiin kattiloihin. Heti sen jälkeen vihelsi toinen höyrypilli, tällä kertaa jostakin alhaalta päin, ja rivi toisia vaunuja tuli kolisten ylös. Äkisti ja ilman edelläkäypää varotusmerkkiä rupesi yksi valtavista kattiloista liikkumaan ja kallistumaan toiselle reunalleen, sylkäisten ilmoille kokonaisen virran sihiseviä, rätiseviä ja paukkuvia tulenliekkejä. Kauhistuneena Jurgis kavahti taapäin, luullen jonkun onnettomuuden tapahtuvan. Alas ruiskahti suihku valkeaa tulta, välkkyen kuin päivänpaiste tasaajan tienoilla, suhisten kuin myrskyssä kaatuva ikihonka aarniometsässä. Jurgiksen oli pakko suojata käsillään silmiään, mutta hän näki kuitenkin sormiensa välistä, miten mahtavasta kattilasta syöksyi kokonainen koski valuvaa, hyppelevää ja poreilevaa sulanutta rautaa, joka oli valkosempi kuin mikään muu valkonen, mitä hän tähän asti maailmassa oli nähnyt, ja niin kuumaa, että hänen kulmakarvansa kärventyivät. Valkosen hehkuvia sateenkaaria paistoi kaiken tämän yläpuolella, sinisiä, punasia ja kullanvärisiä hehkuja yhtyi väreillen niihin; mutta itse virta oli sanoin kuvaamattoman valkonen. Sitte jättiläiskattila heilahti jälleen paikoilleen sisällyksestään tyhjentyneenä, ja Jurgis huomasi ihmeekseen ettei kukaan ollut vahingoittunut. Sitte hän kääntyi ja seurasi opastaan takasin päivänvaloon.
He kulkivat läpi salien, joissa puhallusuunit olivat, ja myllyjen, joissa teräsmalmi murskattiin pieniksi palasiksi. Kaikkialla ympärillä, ylhäällä ja alhaalla työskentelivät koneet, jättimäiset vauhtipyörät kierivät ympärinsä, mahtavat vasarat kohoilivat ja putosivat ja höyryvintturit liikuttelivat suunnattomia rautaisia käsivarsiaan. Se oli kuin elämää maan keskuksessa, missä ajan koneisto käy alkeellisin voimin.
Vihdoin viimein he saapuivat paikkaan, missä valmistettiin teräskiskoja, rautatien-, raitiotien- ja kaikenlaisia mahdollisia kiskoja. Jurgis kuuli takaansa varottavan vihellyksen ja ennätti töin tuskin väistyä eteenpäin korskahtavan vaunun tieltä, jossa oli vielä valkosen hehkuva rautamöhkäle, miehenrungon paksuinen. Äkkiä kuului kova räiske; vaunu pysähtyi ja rautamöhkäle pudotettiin liikkuvalle sillalle, josta mahtava höyryvintturi nosti sen ilmaan ja vei suurten valssien väliin. Siellä se hydraulisella voimalla puserrettiin ensin litteäksi kuin pannukakku, kunnes taas toisiapäin litistettynä ujeni pituuttaan ja vähitellen mustuttuaan ja kylmettyään sai rautatiekiskon muodon.
Tässä kiskojenvalmistusosastossa Jurgis sai työtä. Kiskoja käsiteltiin rautatangoilla, ja siihen työhön voi työnjohtaja käyttää mitä vankkaa miestä hyvänsä. Niinpä Jurgis heitti takin päältään ja kävi paikalla käsiksi työhön.
Jurgikselta otti joka päivä kahden tunnin ajan kulkeminen kodin ja tämän etäisen työpaikan välillä, ja jos hän tahtoi ajaa raitiovaunussa, maksoi se hänelle dollarin ja kaksikymmentä senttiä viikossa. Kun hänen tulonsa eivät tietystikään myöntäneet sitä, pani hän eräänä aamuna sänkyvaatteensa myttyyn ja kantoi ne mukanaan tehtaaseen. Muuan hänen työtovereistaan neuvoi hänelle erään puolalaisen majatalon, jossa hän sai nukkua yönsä lattialla kymmenen sentin maksusta kerralta. Hän söi ateriansa kapakoissa, s.o. osti ryypyn ja sai sen mukana ilmaisen suupalan, ja tuli joka lauvantai-ilta kotiin — vuoteineen ja kaikkineen — ja jätti suurimman osan rahoistaan perheelle. Elzbieta oli huolissaan tästä elintavasta, sillä hän pelkäsi Jurgiksen siten tottuvan elämään heistä erillään, ja kerta viikossa oli tosiaan sangen vähäsen Jurgikselle lapsensa näkemiseen; mutta eipä asiaa muullakaan tavalla käynyt järjestäminen. Naisille ei ollut työnmahdollisuutta terästehtaissa, ja kun Marija viimeinkin oli terve ja valmis käymään jälleen työhön käsiksi, eli hän päivästä päivään toivossa saada työnansiota teurastamoissa.
Viikon perästä Jurgis oli voittanut avuttomuuden ja kauhistuksen tunteensa terästehtaassa. Mutta sitten sattui eräänä aamuna, hänen juuri ollessaan läheisyydessä, muuan noista suurista kattiloista räjähtämään, polttaen pahasti kahta työmiestä räiskyvillä tulikipunoilla. Jurgis riensi auttamaan poloisia, heidän maatessaan ja vieritellessään lattialla kauheissa tuskissa ja ulvoessaan kivusta ja säikähdyksestä. Tässä laupeudentyössään hän sai toisen kämmenpohjansa poltetuksi; yhtiön lääkäri sitoi käden, mutta muutapa palkintoa hän ei saanutkaan, kuin että hänen täytyi olla viikon päivät pois työstä nauttimatta mitään palkkaa siltä ajalta.