Jano vainosi häntä yhä pahemmin. Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta ainoana tuloksena tästä yrityksestä oli, että ajatukset tähän asiaan yhä enemmän kiintyivät ja jano tuli yhä voimakkaammaksi. Hän teki itselleen kysymyksen, kuinka kauvan voidaan elää ilman vettä, ja kun kidutus yhä paheni, alkoi hän uskoa kuolevansa. Hän oli myös nälissään, joten hän alkoi miettiä, kumpi oli pahempi ja kumpaan pikemmin voisi kuolla, nälkään vaiko janoon. Hän oli kuullut, että kuolevat ihmiset muistivat koko kuluneen elämänsä, ja niinpä hänkin alkoi muistella omaa elämäänsä omituisella eloisuudella. Erittäinkin muisti hän kaikki tekemänsä rumat teot, ja näihin kuului myöskin tämä rautatiematka, josta nyt tuli rangaistus.

Mutta hänen ajatustensa toinenkin puoli oli toimessa. Se teki suunnitelmia ja etsi. Hän ei voinut kuolla tänne kuin rotta satimeensa! Täytyi päästä pois.

Hän tutki jokaisen neliötuuman alan vaunun lattiasta, katosta ja seinistä. Mutta ei ollut ainoatakaan irtainta lautaa, ei edes säröä, vaunu oli aivan uusi. Ja se tuotti hänelle toisen pelottimen: hänen täytyi tukehtua kuoliaaksi jo ennen, kuin hän kuoli nälkään. Hän alkoi tuntea heikkoutta ja päänkipua.

Olisipa hänellä vaan veitsi. Hän voisi sillä kaivaa ilmareijän, sitten ehkä laajentaa sitä ja repiä laudan irti seinästä. Lattialta hän löysi naulan, jolla alkoi lyödä seiniin, löytääkseen ohuen paikan. Mutta seinät olivat kaikkialta paksut, miten paksut, siitä ei hänellä voinut olla aavistustakaan. Hän alkoi naulalla koettaa repiä lautoja.

Sillä aikaa nälkä ja jano rupesivat häntä yhä enemmän vaivaamaan. Aina pitkien väliaikojen päästä hän hellitti työstään, kun juna jyristen vyöryi ohitse tai kun hän luuli kuulevansa muuta ääntä. Silloin jyskytti hän seiniä ja huusi, kunnes äänensä tuli käheäksi ja alkoi sitten jälleen jatkaa lautojen repimisyrityksiään.

Tätä jatkui pitkät ajat, ainakin pari vuorokautta. Ja Samuel oli pahoinvoipa ja heikko ja hengitti raskaasti, kunnes viimein luuli huomaavansa, että ohitsekulkeva juna piti pienempää melua ja että vaunun täriseminen väheni. Juna valmistautui pysähtymään.

Hän hypähti seisaalleen ja alkoi jyskyttää. Mutta sitten hän huomasi, että hänen täytyi rauhoittua, täytyi säästää voimiaan, siksi kuin juna todella oli pysähtynyt. Mutta jos se heti kohta lähtisi taas liikkeelle? Hän alkoi jälleen jyskyttää ja huutaa kuin hullu.

Juna pysähtyi, ja tuli hiljaisuus, sitten kuului ääniä, jotka osottivat vaunuja yhdistettävän, ja koko ajan jatkoi Samuel potkimistaan vaunun seiniin. Hän oli aivan nääntynyt ja epätoivoinen, kun yht'äkkiä ulkopuolelta kuului kumea huuto:

— Halloo!

Hetkeen aikaan ei Samuel voinut puhua. Sitten hän huusi: