Samuel oli nyt ehtinyt oppia ymmärtämään kaikkien vastaväitteiden hyödyttömyyden. Mykällä epätoivoisuudella hän mukautui kohtaloonsa antaen ylikonstaapelin vaatimat tiedot: Samuel Prescot, seitsemäntoistavuotias, syntynyt ja kirjoissa Euba Gornersissa, ammatiltaan maatyöläinen eikä ennen syytteessä rikoksesta. — Hyvä on, virkkoi ylikonstaapeli, jatkaen taas torkkumistaan. Samuel vietiin pois, ja tämän äkillisen käynnin jälkeen työnnettiin hänet vankikoppiin, jonka rautaovi paukahti kiinni hänen takanaan.
Samuel oli yksin ja voi vapaasti sallia surunsa ilmetä itkussa ja nyyhkytyksessä. Hän ei voinut kuvitella häpeällisempää ja kauheampaa kohtaloa kuin se, minkä uhriksi oli joutunut: ensin hän oli pakotettu kerjäämään ja sitten sulettu vankeuteen. Hän ei tiennyt, mitä oli tapana tehdä ihmisille, jotka ovat työttömiä ja näkevät nälkää.
Itkien makasi Samuel lattialla, kunnes hetken kuluttua kauhistuneena sävähti pystyyn. Hän oli tuntenut ruumiissaan pistävää kipua, mikä saattoi hänet mielettömästi hyppelemään. Viimein huomasi hän, että oli maannut mitä siivottomimmassa kunnossa olevan patjan päällä.
Tämä huomio saattoi hänet pakenemaan aina vankikomeron keskustaan asti. Samuel ei milloinkaan ennen ollut kokenut tuontapaista, sillä hänen kodissaan oli vallinnut mitä suurin siisteys ja puhtaus. Oli alhaisuuden huippu, että hän avuton olento otettiin kiinni ja sulettiin likaluolaan, jossa syöpäläiset uhkasivat syödä elävältä.
Aamulla sai hän kahvia ja leipää ja vietiin jonkun tunnin odotuksen jälkeen poliisioikeuteen.
Se oli suuri, kylmä ja valkeaseinäinen huone. Paitsi tuomaria ja muutamia kirjureita, oli siellä pari poliisikonstaapelia ja joitakin kuuntelijoita. Erikoisessa aitauksessa istui muutamia väsyneen ja välinpitämättömän näköisiä vankeja. Yksi kerrassaan astuivat ne tuomarin eteen, muutamia sanoja mumistiin ja heidät vietiin pois. Kaikki kävi samaan yksitoikkoiseen tapaan, ikäänkuin sitä olisi jo jatkunut iankaikkisuuden ajan. Tuomari, joka oli iäkäs ja harmaapäinen, näytti naamiaispuvussa olevalta ja hyvinvoivalta liikemieheltä.
Tuli Samuelin vuoro, ja hänkin astui esiin. Hänen nimensä luettiin, ja syytös kuului: irtolaisuudesta.
— No, sanoi tuomari koneellisesti, mitä teillä on sanottavaa?
Samuel veti henkeään.
— Ei se ole minun vikani, sir, alkoi hän.