— Pertti! Oh, Pertti!
Pertti näytti olevan äärimmilleen ymmällä.
— No, piru vieköön! murisi hän mennessään heitä vastaan.
Luonnollisesti ei Samuelin olisi sopinut seisoa siinä. Hänen olisi pitänyt lähteä tiehensä. Mutta etuoikeutettuna henkilönä ei häntä vielä oltu opetettu tietämään paikkaansa. Ja nuo rikkaitten ja ylhäisten mailman herrat ja naiset olivat niin ihmeellisiä olentoja, että hän tunsi vastustamatonta halua saada kuulla heistä jotakin.
Automobiilissa oli kaksi nuorta herraa, jotka, sekä iällään että komealla ulkonäöllään sangen paljon muistuttivat Samuelin isäntää. Lisäksi oli siellä neljä nuorta, hyvin erikoisennäköistä naista. Kaikki he olivat kauniita — melkein yhtä kauniita kuin miss Glady; ehkä riippui tämä seikka automobiilipuvuista, mutta he tuntuivat melkein vielä enemmän koristelluilta. He olivat mitä kevyemmällä tuulella, nauraen, leikkiälaskien, ilvehtien.
— Et näy olevan erittäin ihastunut meidän näkemiseemme, Pertti, sanoi eräs naisista.
— No, vilkastuppa vähän, vanhapoika — kukaan ei tule meidän päällemme kielittelemään! huudahti toinen nuorista miehistä.
— Ja me olemme kilttejä ja menemme aikaisin kotiin, lisäsi eräs naisista.
Samuelin huomio kiintyi erityisesti erääseen naisista, joka näytti muita totisemmalta ja ujommalta. Kasvultaan oli hän pienempi kun muut ja ihastuttavasti puettu punaisiin ja valkoisiin; hänen leninkinsä ja hattunsa olivat reunustetut punaisilla nauhoilla. Hänellä oli kauneimmat punaiset posket ja hienoimmat piirteet, mitä Samuel koskaan oli nähnyt.
Hän juoksi nyt nopeasti nuoren Lockmanin luo ja kietoi kätensä tämän kaulaan.