»Minulla ei ole mitään sinulle sanottavaa», virkkoi mies.
»Mutta minulla on jotakin sanomista teille», sanoi Hal. »Olen lukenut jostakin kirjasta — olen unohtanut, mikä kirja se oli, mutta joku tohtori oli sen kirjoittanut — ettei vehnäleipä sisällä kaikkia niitä aineksia, joita ihmisruumis tarvitsee ylläpidokseen.»
»Vai niin!» murahti vanginvartija. »Mitä oikeastaan tarkoitat?»
»Minä tarkoitan», selitti Hal, »etten puolestani viitsisi elää vedellä ja leivällä».
»Mitä siis haluaisit?»
Äänestä kuuli, että kysymys oli vain muodollinen, mutta Hal salli sen käydä täydestä. »Kunhan saisin pihvin ja perunapuuroa —»
Kopin ovi paukahti kiinni, ja kuvitellun ruokalistan jälkiosa jäi kuulematta. Niin Hal istui jälleen kovalla rahilla haukaten leipäänsä ja ajatellen vankila-ajatuksia.
Iltavihellyksen kuuluessa hän seisoi ikkunassa, ja näki jälleen ystäviänsä, jotka tekivät hänelle salaisia rohkaisevia merkkejä. Sitten tuli pimeä, ja toinen pitkä yövalvonta alkoi.
Oli myöhä. Hal näki vain, että kaikki valot oli sammutettu, mutta ei voinut lähemmin määritellä hetkeä. Hän ymmärsi, että oli jäätävä koppiin yöksi, oli asettunut permannolle, käsivarsi päänalaisena, ja oli vaipunut unenhorrokseen, kun yhtäkkiä kuului jokin raapivan hänen ikkunansa ristikkoa. Hän kavahti istualleen ja kuuli toisen äänen, joka epäilemättä johtui paperin rutistumisesta. Hän hypähti ikkunan luo ja huomasi tähtien heikossa valossa jotakin kiikkuvan ilmassa. Hän sieppasi sen käteensä. Se näytti olevan tavallinen muistikirja, sellainen kuin pikakirjoittajien käyttämät, ja se oli kiinnitetty tangon päähän.
Hal katsoi ulos, mutta ei nähnyt ketään. Hän tarttui tankoon ja ravisti sitä, ja sitten kuului kuiskaus, josta hän heti tunsi Rovettan. »Hoi! Kuulkaa. Kirjoittakaa nimenne kirjaan sata kertaa. Minä tulen noutamaan. Ymmärrättekö?»