Hal ei mielinyt puhua mitään. Hän kääriytyi peitteeseensä ja nukkui niinkuin ihminen, jota ei häiritse mikään lämmin kiintymys eikä uteliaisuus. Aamulla ukko antoi hänelle kappaleen ohraleipää ja muutamia nuoria sipuleita kasvitarhastaan, ja eipä ollut Hal eläessään nauttinut maukkaampaa aamuateriaa. Kun Hal lähtiessään kiitti isäntäänsä, sanoi viimeksimainittu: »Eipä mitään, nuori mies. Sinä voit korvata asian yhdellä ainoalla tavalla: kun et virka siitä sanaakaan kenellekään. Miehelle, joka on harmaapäinen ja konkkailee toisella jalalla, merkitsee toimensa menettäminen samaa kuin jokeen hukuttaminen.»

Hal lupasi olla mitään virkkamatta ja meni menojansa. Hänen ruhjevammansa eivät kirvelleet enää kovin tuimasti, ja hän kykeni kävelemään. Näkyvissä oli karjatiloja — tuntui kuin olisi yht'äkkiä palannut takaisin Amerikkaan!

4.

Halia odottivat nyt viikon kestävät maankiertäjän seikkailut. Hän oli oikea kulkuri; vyössä ei ollut enää kymmenen dollarin seteliä, joka olisi lievittänyt hänen kokemuksiensa kirpeätä todellisuutta.

Hän tarkasti maalliset hyvyytensä ja ihmetteli, voitiinko häntä yhä vielä pitää keikarina. Hänen mieleensä muistui, että hänen hymynsä oli lumonnut naisia; voisikohan se vaikuttaa niin vieläkin, silmän sinimarjasta huolimatta. Kun mitään muuta elatuskeinoa ei ollut, hän koetteli, kuinka hymy vaikutti vastaanottavaisilta näyttäviin emäntiin, ja menestys oli niin melkoinen, että hän alkoi epäillä kunniallisen työn järkevyyttä. Hän ei laulanut enää Harriganin laulua, vaan sen sijaan kerran kuulemaansa kulkurilaulua:

»Mitäs maksaisi tehdä työtä, kun naisia maassa on?»

Seuraavana päivänä hän tutustui kahteen muuhun maata kiertävään herrasmieheen, jotka istuivat ratavallin kupeella silavaa käristäen. Veikot lausuivat hänet tervetulleeksi, kuuntelivat hänen tarinaansa, ottivat hänet veljeskunnan jäseneksi ja perehdyttivät hänet uusiin elämäntapoihin. Aivan pian hän sai tuttavakseen erään entisen kaivosmiehen, joka voi antaa hänelle ne tiedot, joita toiseen kanjoniin kapuaminen edellytti.

»Hollantilais-Mikko» oli miehen nimenä, mutta hän ei huolinut selittää sen syntyä ja alkujuurta. Hän oli mustasilmäinen ja vaarallisennäköinen lurjus, joka keskustelun kaivoksiin ja kaivostöihin suuntautuessa laski suustaan hämmästyttävän vuolaan sadattelutulvan. Hän oli siitä leikistä selviytynyt — Hal tai joku toinen helvetin hullu sai käydä hänen sijaansa, jos mieli teki. Koko peli pysyi pystyssä vain sen nojalla, että maailmassa oli niin paljon luonnostansa helvetin hulluja ihmisiä. »Hollantilais-Mikko» jatkoi juttuansa kertoen kauhistuttavia asioita kaivosmiesten elämästä, loitsien eteensä toisen päällysmiehen hahmon toisensa jälkeen ja tuomiten heidät kaikki iankaikkisen kadotuksen ilmiliekkeihin.

»Nuorna ollessani teki mieleni työhön», sanoi hän, »mutta nyt olen siitä viasta parantunut ja iäksi päiväksi». Maailma oli alkanut hänestä tuntua paikalta, joka oli suunniteltu vain sitä varten, että hänen täytyisi tehdä työtä, ja hän yritti ehkäistä sitä suunnitelmaa kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hal istui nuotion ääressä laakson pohjassa virtaavan joen rannalla ja vietti aikaansa hupaisesti selittämällä »Hollantilais-Mikolle», että hän oli kovemmassa työssä työtä karttaessaan kuin toiset sitä tehdessään. Maankiertäjä ei kumminkaan näyttänyt siitä välittävän — asia oli hänelle periaatteellinen, ja hän oli halukas tekemään myönnytyksiä vakaumustensa vuoksi. Pakkotyöhön tuomittunakin hän oli kieltäytynyt tekemästä työtä; hänet oli suljettu tyrmään, ja hän oli ollut vähällä kuolla nälkään, mutta oli sittenkin nauttinut mieluummin vettä ja leipää kuin käynyt työhön. Jos kaikki tekisivät samoin, arveli hän, niin jo pian syntyisi »toinen mylläkkä».

Hal mieltyi tähän omaperäiseen kumousmieheen ja vaelsi hänen kanssaan muutamia päiviä udellen häneltä kaivosmiehen elämän yksityisseikkoja. Useimmat yhtiöt käyttivät pysyväisiä pestaustoimistoja, kuten portinvartija oli sanonut; mutta hakana oli asiassa se, että asioimistot saivat osan palkasta pitkät ajat — päällysmiehet olivat heidän kanssaan samassa juonessa. Halin ihmetellessä, eikö se ollut laitonta, sanoi hänen kumppaninsa: »Mitä jaarittelet! Kun olet vähän aikaa ollut siinä työssä, tulet havaitsemaan, että kaivoskentän lakina on päällysmiehen sana.» Sitten maankiertäjä selitti vakaumustaan, että jos erään miehen asiana on työn antaminen ja toiset miehet sitä tavoittelevat, laki ei siinä paljoa merkitse. Hal piti huomautusta sattuvana ja olisi mielellään saattanut sen Harriganin taloustieteen-professorin tietoon.