»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »te myytte vanhalle Pietarille aikanne, mutta epäilemättä voisitte säilyttää osan aivojanne! Tarvitsee vain katsahtaa kuukausitiliinne huomatakseen, että tekin olette palkkaorja, ei paljoa parempi kuin ylenkatsomanne kaivosmiehet.»

Toinen hymyili. »Tunnustan kyllä, että tilini voisi olla edullisempi; mutta olen sen tarkastanut ja luulen sittenkin tulevani toimeen paremmin kuin te agitaattorit. Minä olen harjalla ja aion harjalla pysyä.»

»Kun tässä kuulen, millainen elämänkatsomuksenne on, Cotton, en ollenkaan ihmettele, että silloin tällöin juopottelette. Koiratappelua, ei minkäänlaista rehellisyyttä eikä inhimillisyyttä missään! Älkää luulko, että teitä ivailen — puhun teille aivan vilpittömästi. En ole niin nuori enkä typeräkään, etten olisi tullut huomanneeksi elämän koiratappelupuolta. Mutta ihmisessä on jotakin, mikä ehdottomasti todistaa, ettei hän ole pelkkä koira; hänessä on ainakin mahdollisuus johonkin parempaan. Ajatelkaa noita onnettomia koiria, jotka hikoilevat maan uumenissa uskaltaen joka hetki öin päivin henkensä toimittaakseen meille hiiltä ja pitääkseen meidät lämpiminä — pitääkseen teollisuuden pyörät pyörimässä —»

25.

Enempää Hal ei sanonut sillä kertaa. Ne olivat ilmeisesti vain sanoja, mutta kun hän myöhemmin ajatteli yhteensattumaa, näytti se hänestä varsin merkilliseltä. Hänen istuessaan siinä juttelemassa joutuivat maan uumenissa uurastavat olennot kokemaan sellaista, mikä on hiilenkaivajien romantiikkana ja kauhuna. Eräs niistä nuorista pojista, joita lastentyötä koskevasta laista huolimatta kaivoksessa käytettiin, oli hutiloinut tehtävissään. Hän oli »jarruttaja», jonka asiana oli pistää halko täytetyn hiilivaunun pyöriin, jottei se päässyt vierimään alas. Poika oli pieni, ja vaunu oli jo liikkeessä, kun hän teki yrityksensä. Hän viskautui seinää vasten, ja niin vieri lastattu vaunu alaspäin, puoli tusinaa miehiä liian myöhään sen jäljessä. Vaunun vauhti kiihtyi, eräässä käänteessä se paiskautui kiskoilta, törmäsi hirsiin ja iski ne irralleen. Samassa satoi alas hiilenpölyä, jota oli vuosikymmenien aikana näihin vanhoihin kaivossuojiin kerääntynyt, ja samalla sattui sähköjohto vaunuun koskettaessaan iskemään kipinän.

Siitä johtui, että Hal aluepäällikön kanssa keskustellessaan yhtäkkiä pikemmin tunsi kuin kuuli huumaavan räjähdyksen; hän tunsi ilman ympärillään muuttuvan eläväksi olennoksi, joka löi häntä tuimasti heittäen hänet pitkäkseen permannolle. Huoneen ikkunat räiskähtivät hänen yli tuhansina sirpaleina, ja sitten tuli katon kipsi toisena samanlaisena kuurona.

Puolipyörtyneenä kohottautuessaan Hal näki aluepäällikönkin makaavan pitkänään lattialla. Keskustelukumppanit tuijottelivat siinä toisiaan kauhistunein silmin. Heidän aikoessaan nousta kuului heidän päittensä päältä uusi räjähdys, ja puoli kattoa painui heitä kohti ison hirren puhkaisemana. Kaikkialta heidän ympäriltään kuului samanlaisia räjähdyksiä, ikäänkuin olisi tullut maailmanloppu.

He nousivat vaivoin jaloilleen, syöksyivät ovelle ja näkivät sen avattuaan teräväksi pirstoutuneen parrun putoavan eteensä käytävään. He hypähtivät takaisin. »Kellariin!» huusi aluepäällikkö lähtien edellä kohti takaportaita.

Mutta ennenkuin ehtivät lähteä portaita laskeutumaan, he jo huomasivat, että räjähtely oli tauonnut. »Mitä tämä merkitsee?» änkytti Hal siinä seisoessaan.

»Kaivosräjähdys», vastasi Cotton, ja muutaman sekunnin kuluttua he juoksivat takaisin ovelle.