»Älkää kärsikö niin kovin, Mary!» kehoitti Hal, ikäänkuin olisi otaksunut tytön voivan tyyntyä milloin halusi.
»Jättäkää minut yksin!» huudahti tyttö. »Antakaa minun selviytyä siitä omin neuvoin!» Ja Hal, joka jossakin määrin tunsi hysteriaa, seisoi siinä voimatta mitään tehdä.
»On olemassa enemmän kurjuutta kuin olen osannut aavistaakaan!» jatkoi Mary. »Kääntyipä minne tahansa, aina näkee naisen, joka tuskissaan kyselee itseltään, saako enää milloinkaan nähdä miestänsä, tai äitejä, joiden pojat kenties ovat kuolemankielissä hänen voimatta mitenkään päästä avuksi.»
»Tekään ette voi asiaa mitenkään auttaa, Mary», sanoi Hal jälleen.
»Surette vain itsenne kuoliaaksi.»
»Tekö niin sanotte!» huudahti Mary. »Ja itse olitte valmis Jeff Cottonin ammuttavaksi, koska säälitte kovin mrs Davidia! Ei, näitä näkyjä ei voi kukaan sietää.»
Hal ei osannut mitään vastata. Hän otti tuolin ja istui Maryn vieressä mitään virkkamatta, ja vähän ajan kuluttua tyttö alkoi tyyntyä, pyyhki kyynelensä ja katsella tuijotti avoimesta ovesta kapealle likaiselle kadulle.
Halin katse suuntautui samalle taholle. Siellä näkyi tuhkaläjiä ja säilykerasioita, ja kaksi mrs Zambonin lasta kaiveli kepillä rikkaläjää — etsien jotakin ruoakseen tai leluikseen. Katuvierellä kasvoi kelmeätä, lakastuvaa ruohoa, hiilentomun mustaamaa samoinkuin kaikki muukin koko kylässä. Millainen näky! Ja tämän tytön silmät eivät olleet milloinkaan nähneet mitään kauniimpaa. Päivästä päivään, koko elämänsä ajan, hän oli katsellut tätä näkymöä. Kuinka olikaan Hal voinut hetkeäkään moittia häntä »synkistä mielialoista»? Voivatko miehet ja naiset olla iloisia sellaisessa ympäristössä, voivatko he uneksia kauneudesta, pyrkiä mielenjalouden ja rohkeuden korkeuksiin ja onnellisesti palvelemaan lähimmäisiään? Tämän paikkakunnan yläpuolella leijailivat epätoivon tartunnaiset, se ei ollut mikään todellisuuden paikka, vaan jokin unitienoo, kamala, luonnoton painajainen. Se oli kuin se musta aukko, joka oli kiusannut Halin mielikuvitusta, aukko, jonka pohjalla oli miehiä ja poikia tukehtumassa.
Äkkiä Halissa heräsi se tunto, että hän tahtoi päästä pois Pohjois-Laaksosta! Päästä pois, maksoi mitä maksoi. Tämä paikkakunta oli masentanut hänen rohkeutensa, kurjuuden ja puutteen, lian ja sairauden, nälän, sorron ja epätoivon näkeminen oli kalvanut hänen sieluansa ja uurtanut hänen hienojen altruististen teoriainsa perustuksia. Niin, hänen teki mieli paeta, paeta sellaiseen paikkaan, missä aurinko paistoi, missä ruoho kasvoi viheriänä, missä ihmiset seisoivat suoravartisina ja nauroivat ja olivat vapaita. Hänen teki mieli päästä näkemästä tämän inhoittavan kylän pölyä ja savua, sulkea korvansa naisten kiduttavilta valitusääniltä: »O, mein Mann! O, mein Mann!»
Hän katseli tyttöä, joka istui siinä eteensä tuijotellen, kädet hervottomina polvilla.
»Mary», sanoi hän, »teidän täytyy lähteä täältä pois! Tämä ei ole mikään olopaikka helläsydämiselle tytölle. Se ei ole mikään ihmisen olopaikka!»