Billy Keating oli kaiken aikaa sättinyt »pitkää linjaa». Nyt hänen vihdoin onnistui saada puhelu, ja huoneessa syntyi hiljaisuus. »Halloo, Pringle, tekö siellä? Täällä Keating. Saanut ison kertomuksen Pohjois-Laakson onnettomuudesta. Eikö viimeinen painos ole vielä mennyt painoon? Pyytäkää Jim puhelimeen. Halloo, Jim! Onko kirjanne käsillä?» Billy puhui nähtävästi pikakirjoittajalle alkaen esittää Halin kertomusta. Silloin tällöin hän pysähtyi tai toisti jonkin sanan; pari kertaa Hal korjasi yksityiskohtia. Niin asia tuli valmiiksi neljännestunnin kuluessa, ja Keating kääntyi Halin puoleen.
»Kas niin, poikani», sanoi hän. »Suunnilleen tunnin kuluttua kertomuksenne on Western Cityn kaduilla; tänne se saapuu kunhan ehtivät sen puhelimella lähettää. Jos noudatatte neuvoani, poistutte Pedrosta, ennenkuin se tapahtuu!»
3.
Hal ei vastannut mitään Billy Keatingin viimeiseen huomautukseen. Hän oli kuunnellut omaa kertomustaan puhelimeen toistettuna eikä ajatellut omaa nahkaansa, vaan sataaseitsemää miestä ja poikaa, jotka olivat kaivokseen hautautuneet.
»Mr Keating», sanoi hän, »oletteko varma siitä, että Gazette painattaa kertomuksen?»
»Hyvä isä!» huudahti Billy. »Mitä varten siis olisinkaan täällä?»
»Niin, nähkääs, minä petyin jo kerran.»
»Osuitte väärään leiriin. Meidän lehtemme on köyhän väen lehti, ja me elämme tällaisesta.»
»Onko mahdollista, että sitä lievennetään?»
»Ei ollenkaan, sen voitte uskoa.»