»Minä siirryn sivuun, jotta näette sen paremmin.» Tyttö vei kantamuksen vaatteita syrjemmällä olevaan koriin.
»Älkää huoliko», sanoi Hal, »se ei ole enää niin kaunis. Värit ovat tummunneet.»
Tyttö kääntyi ja katseli häntä jälleen. »Herjetkää! Minua on kiusattu hiusteni tähden jo ennenkuin puhua osasin.»
»Pelkkää kateutta», sanoi Hal alkaen puhua tytön tavalla; samalla hän astui lähemmäksi voidakseen nähdä hiukset paremmin. Ne lepäsivät tytön otsalla kiharaisina suortuvina, jotka miellyttivät koristeellista vaistoa, ja painava, tiukka palmikko riippui vyötäisille. Hal katseli olkapäitä, jotka olivat voimakkaat, nähtävästi kovaan työhön tottuneet, eivät suinkaan sovinnaisia ja romanttisia naiskauneuden vaatimuksia vastaavat, mutta siitä huolimatta omaa voimakkuuden suloa uhoavat. Niitä peitti haalistunut sininen karttuunileninki, joka valitettavasti ei ollut aivan puhdas; sitäpaitsi huomasi nuori mies toisella olkapäällä repeämän, josta paistoi paljas iho. Tytön silmät, jotka olivat seuranneet hänen katsettansa, saivat uhman ilmeen; hän heitti osan vaatteita olalleen, missä ne sitten olivat koko keskustelun ajan.
»Kuka te olette?» kysyi tyttö äkkiä.
»Nimeni on Joe Smith. Olen tallirenkinä numero 2:ssa.»
»Entä mitä teitte tuolla, jos saa kysyä?» Tyttö suuntasi harmaitten silmiensä katseen karulle vuorenrinteelle, josta vieras oli laskettanut alas tuoden jäljessään joukon irrallisia kiviä ja multakokkareita.
»Olin tarkastamassa valtakuntaani», vastasi Hal.
»Mitä?»
»Valtakuntaani. Maa kuuluu yhtiölle, mutta maisema sille, joka siitä välittää.»