Takaovesta tultiin pihamaalle, josta sivuportti johti puistokujalle. Halin sydän tykytti rajusti, kun hän alkoi käydä kompuroida kainalosauvojen varassa. Hänen täytyi kävellä hitaasti, ja hänen vierellään asteleva Keating alkoi jutella. Hän kertoi kuin muina miehinä »mr MacKellarille», että Gazette oli sanomalehti, joka uskoi kansan asiaan ja piti velvollisuutenaan esittää kaikkia julkisia kysymyksiä kansan edun kannalta. Niin jutellen he astuivat portista puistotielle.

Pimeästä sukelsi esiin mies, joka lähti kävelemään samaan suuntaan. Hän läheni suunnilleen kolmen askelen päähän ja katseli tutkivasti Halia. Onneksi ei ollut kuutamo; Hal ei nähnyt miehen kasvoja ja toivoi, ettei mies ollut erottanut hänen kasvojansa.

Sillävälin jatkoi Keating esitystään. »Arvaatte hyvinkin, mr MacKellar», sanoi hän, »että toisinaan on vaikea oikein arvostella tällaista tilannetta. Kun toisaalla täytetään sanomalehtiä valheilla ja liioitteluilla, joudumme kiusaukseen mekin puolestamme julkaista valheita ja liioitteluja. Ajan pitkään kuitenkin huomaamme, että on parasta julkaista vain sellaista, mikä on ehdottomasti totta, mr MacKellar — siihen voimme nojautua tarvitsematta väistyä takaisin.»

Tunnustaa täytyy, ettei Hal paljoakaan kuunnellut noita rakentavia puheita. Hän katseli eteenpäin, sinne, missä kuja päätyi katuun. Se oli MacKellarin talon taitse kulkeva katu, aivan lähellä rataa.

Hal ei uskaltanut katsoa taakseen, mutta jännitti kuuloansa. Yhtäkkiä hän kuuli John Edströmin äänen: »Juoskaa! Juoskaa!»

Hal heitti heti kainalosauvat ja lähti juoksemaan pitkin kujaa, Keating kintereillään. He kuulivat huutoja, ja aivan läheltä kuului komennus: »Seis!» He olivat päässeet kujan päähän ja olivat kääntymässä, kun pamahti laukaus ja kadun toisella puolella olevasta talosta särkyi ikkunaruutu.

Kauempana oli tyhjä rakennuspaikka, jonka halki johti polku. He juoksivat sitä pitkin, peittyivät hökkelien taa, tulivat toiselle kadulle ja vihdoin raiteille. Heidän edessään oli pitkä jono tavaravaunuja; he juoksivat, kahden sellaisen rivin väliin, kapusivat kytkinten yli ja näkivät ison veturin, jonka etulyhdyt häikäisivät heidän silmiään. He syöksyivät sen eteen, sitten junan viertä tenderin ja matkatavaravaunun ohi saapuen vihdoin salonkivaunun luo.

»Perillä ollaan!» huudahti Keating puuhkuttaen kuin pajan palkeet.

Hal huomasi, että junassa oli vain kolme muuta vaunua; sitäpaitsi näkyi vaunusillalla seisovan siniseen virkapukuun puettu junailija. Hän syöksyi päin.

»Vaununne palavat!» huusi hän.