»Olet oikeassa, Hal, mutta ymmärräthän, ettei ajankohta ole sopiva. Minulla on mukanani joukko vieraita, ja minulla ei ole oikeutta vaatia heitä odottamaan.»

»Mutta voivathan hekin jotakin oppia, Percy!»

»Sataa», kuului vastaus, »ja naiset tuskin tahtovat seisoa väkijoukossa katselemassa, kuinka ruumiita tuodaan maan pinnalle kaivoksesta».

Hal nieli saamansa nuhteen. Niin, hän oli epäilemättä muuttunut tunteettomaksi tänne Pohjois-Laaksoon tultuaan; hänestä oli kadonnut tunteen hienous, se aavistuksenomainen naisten tunteiden tajuaminen, jota hän varmaan olisi ilmaissut hiukan aikaisemmin. Tämä onnettomuus kiihdytti hänen mieltänsä; se oli hänelle persoonallinen asia, ja häneltä jäi huomaamatta, että se esiintyi Harriganin seuran naisille yksityiskohdiltaan vain likaisena ja inhoittavana. Jos he lähtisivät sateessa kulkemaan kaivoskylän lokaisia katuja ja seisoisivat väkijoukossa katselemassa, tuntisivat he varmaan olevansa siellä pelkän uteliaisuuden eikä inhimillisen myötätunnon vuoksi. Heidän näkemänsä asiat järkyttäisivät heitä hyödyttömästi, ja sitäpaitsi he suotta esiintyisivät julkisuudessa. Lesket ja lapset, joille olisi osanottoa sopinut ilmaista, olivat enimmälti muukalaisia, eivätkä ymmärtäneet, mitä heille sanottiin, vaan voivat tuntea suurempaa hämminkiä kuin huojennusta, jos vieraaseen olokehään kuuluvat henkilöt tunkeutuivat heidän murheensa piiriin.

Sivistys, jota nämä naiset osaltaan tukivat, oli muuttanut myötätunnon osoittamisen määrätyksi järjestelmäksi, ja sattui nytkin olemaan mukana henkilö, joka oli tuohon järjestelmään perehtynyt.

Mrs Curtis oli jo toiminut, selitti Percy; hän oli pannut kiertämään listan, ja muutamassa minuutissa oli merkitty toista tuhatta dollaria. Summa tulisi suoritettavaksi »Punaiselle Ristille», jonka virkailijat pitäisivät huolen sen jakamisesta onnettomuudesta kärsimään joutuneille. Percyn vieraat tunsivat niinmuodoin menetelleensä hyvin ja hienotunteisesti ja voivat poistua, omatunto levollisena.

»Maailma ei voi jäädä paikoilleen vain senvuoksi, että on sattunut kaivosonnettomuus», virkkoi kivihiilikuninkaan poika. »Täytyy siitä huolimatta muistaa lupauksiaan.»

Hän alkoi selittää, millaiset lupaukset olivat kysymyksessä. Hänen itsensä piti jonnekin päivällisille samana iltapuolena, ja hän tuskin ehti ajoissa. Bert Atkins oli haastettu biljardia pelaamaan, ja mrs Curtisilla oli valiokunnankokous naisten kerhossa. Sitäpaitsi oli kuukauden viimeinen perjantai; oliko Hal unohtanut, mitä se merkitsi?

Hetkisen muisteltuaan Hal tiesi asian: »Nuorten ilta» maaseutuklubissa. Hänen mieleensä kuvastui samassa valkoinen rakennus vuoren rinteellä, ovet ja ikkunat avoimina ja soiton sävelet sieltä tulvimassa. Tanssisaliin ilmaantuisivat huviretkellä olleet nuoret naiset — hänen morsiamensa Jessie muiden mukana — puettuina hienonhahtuvaisiin pukuihin ja pitseihin ja hyvien tuoksujen, värien ja sävelten ympäröiminä. He tulisivat nauramaan ja juttelemaan, keimailemaan ja kilpailemaan toistensa kanssa tanssisalin valtiudesta — ja täällä Pohjois-Laaksossa sulkisivat nyyhkyttävät vaimot sillävälin syliinsä miesvainajiensa runneltuja ruumiita. Kuinka oudolta, kuinka kaamealta tuo tuntuikaan! Eikö se muistuttanut niitä tapauksia, joita tiedetään sattuneen Ranskan vallankumouksen aattona?

20.