Hal epäröi hetkisen ja kysyi sitten: »Sanotteko minulle mitä tarkoitatte, kun tulen jälleen?»

Mutta »Punainen Mari» oli jälleen viehättävä. »Kun te tulette, mr Smith, en latele teille huoliani. Minä olen silloin sellainen kuin yhtiössä olla pitää, ja me lähdemme sievälle kävelyretkelle, jos suvaitsette.»

Kulkiessaan Reminitskin luo illalliselle Hal ajatteli tyttöä koko ajan, ei ainoastaan hänen miellyttävää ulkomuotoansa, joka oli odottamaton tässä lohduttomuuden tyyssijassa, vaan hänen olemustansa, josta ei saanut selkoa — tuskaa, joka näytti alinomaa koskettavan hänen ajatustensa pintaa, tuimaa ylpeyttä, jonka oli leimahduttanut ilmi kaikkein vähimmän myötätunnon osoitus, hänen ilahtumistaan, kun toinen lausui jonkin kuvallisen lauseparren, vaikka kuinkakin kuluneen. Miten hän oli tullut tietämään jotakin »runokirjoista»? Hal tahtoi oppia paremmin tuntemaan tätä Luonnon ihmettä — tätä vuoren karussa rinteessä kukkivaa villiruusua!

9.

Eräs Mary Burken huomautus selvisi Halille aivan pian — hänen väitteensä, että Pohjois-Laakso oli pelon tyyssija. Hän kuunteli maanalaisten miesten puheita, kunnes pelko vapisutti häntä joka kerta, kun piti painua kaivoksen syvyyteen.

Miesten joukossa oli eräs jouhitukkainen ja soikeasilmäinen korealainen Tsho, joka toimi »köydelläratsastajana» siinä osassa kaivosta, missä Hal oli työssä. Hän oli eräs niistä, joiden huostassa olivat pääkäytäviä pitkin kuljetetut pitkät vaunujonot. Nimi »köydelläratsastaja» johtui siitä, että hän istui raskaalla rautarenkaalla, johon köysi oli kiinnitetty. Hän kehoitti Halia istumaan viereensä, ja Hal suostui sekä toimensa että jäsentensä uhalla. Tsho oli poiminut muistiinsa muutamia sanoja, joita suvaitsi nimittää englanninkieleksi, ja toisinaan voi tosiaankin ymmärtää hänen puheestaan jonkin sanan. Hän osoitti permantoa ja huusi vaunujen rämyn yli: »Iso tomu!» Hal huomasi, että kaivoksen pohjaa peitti kuuden tuuman vahvuinen hiilentomu, jota oli vanhoissa käyttämättömissä seinissäkin niin paljon, että siihen voi kirjoittaa nimensä. »Paljon räjähtää!» selitti köydelläratsastaja, ja kun viimeiset tyhjät vaunut oli työnnetty työkomeroihin ja hän odotteli niitä kuljettaakseen ne jälleen alas, hän yritti käsillään huitoen selittää mitä tarkoitti. »Lastaa vaunut. Pam! Räjähtää kuin helvetti!»

Hal tiesi, että vuoristoilma näillä seuduilla oli kuuluisa kuivuudestaan; nyt hän sai kuulla, että se ominaisuus, joka merkitsi elämää kaikissa maailman osissa eläville raihnaille, merkitsi kuolemaa niille, jotka uurastivat hankkiakseen raihnaille lämpöä. Tämä ilma, jota isot tuulettimet ajoivat läpi kaivosten, vei ilmasta kaiken kosteuden ja jätti hiilentomun niin sakeaksi ja ruutikuivaksi, että pelkkä lastauslapioiden hankaus aiheutti tuhoisia räjähdyksiä. Siitä johtui, että nämä kaivokset surmasivat miehiä monet verrat enemmän kuin mitkään toiset.

Hal keskusteli Tshon kanssa ratsastettuaan illalla erään muulinajajan Tim Raffertyn kanssa ja tiedusteli, eikö asiaa käynyt mitenkään auttaminen. Tim sanoi, että oli olemassa eräs keino, lain määräämä: oli ripoteltava kaivoksiin peittämättömän tiilen tomua. Tim muisti, että lakia oli tosiaankin toteltu kerran hänen eläessään. Oli tullut joitakin »suuria herroja» tarkastamaan asioiden tilaa, ja sitä ennen oli kovasti tuiskutettu säädettyä pölyä. Mutta se oli tapahtunut jo monta vuotta sitten, ja nyt oli ne kojeet siirretty säilyyn, kukaan ei tietänyt minne, ja asiasta ei kuultu koskaan puhuttavankaan.

Samoin oli kaasua koskevien varovaisuustoimenpiteiden laita. Pohjois-Laakson kaivokset näyttivät olevan erikoisen »kaasuiset». Pitkissä käytäväsokkeloissa tuntui löyhkä kuin olisi sinne koottu koko maailman kanatarhojen mädänneet munat, ja tämä rikkivety oli kaikkein vaarattomin niistä kaasuista, joita vastaan kaivosmiehen tuli pitää puolensa. Oli olemassa pelätty tukehduttava kaasu, joka oli hajuton ja ilmaa raskaampi. Pehmeätä, rasvaista hiiltä hakatessaan mies voi iskeä avoimeksi säiliön, jonne oli huimaavan kaukaisessa menneisyydessä sulkeutunut myrkkyannos odottamaan ennaltamäärättyä uhriansa. Mies voi vaipua tainnoksiin kesken työtänsä, ja jos apulainen sattui olemaan poissa näkyvistä tai viipyi hetkenkin liian kauan, niin mies oli mennyttä. Oli vielä sitäkin kamalampi, räjähtävä kaasu, joka voi tärvellä koko kaivoksen ja surmata kymmeniä, jopa satojakin miehiä.

Näitä vaaroja ehkäisemässä oli erikoinen valvoja, jonka velvollisuutena oli liikkua kaivoksessa, tutkia, oliko kaasua, ja pitää huolta siitä, että ilmanvaihtolaitos oli järjestyksessä ja että tuulettimet toimivat moitteettomasti. Tämän valvojan piti suorittaa kierroksensa varhain aamulla, ja laki määräsi, ettei kukaan saanut mennä työhön, ennenkuin hän oli havainnut kaiken olevan kunnossa. Mutta entä jos valvoja nukkui liian kauan tai sattui olemaan humalassa? Eihän voitu tuhlata tuhansia dollareita sellaisen seikan tähden! Niinpä sattuikin toisinaan, että miehet määrättiin työhön, vaikka he murisivat ja kiroilivat mennessään. Ei ollut kulunut montakaan tuntia, kun muutamat heistä makasivat valittaen päänkipua ja pyytäen päästä ulos; ja silloin voi sattua, ettei ylivalvoja päästänyt heitä, koska muutamien poistuessa toiset saattoivat säikähtää ja pyytää hekin pois.