Hal oli alkanut varsin varhain esittää elämää koskevia kysymyksiä. Hänen luonnossaan tuntui olevan jotakin, mikä pakotti häntä syventymään asioiden ytimeen, ja vaikka ihailikin suurenmoista veljeänsä, hän oli kuitenkin tullut oivaltamaan, että elämässä oli eräitä puolia, joita veli ei ollenkaan nähnyt. Oli ensinnäkin uskonnollisia epäilyksiä, mielen levottomuutta, jonka valtaan joutuu nuori ihminen, kun hänelle alkaa selvitä, että se usko, jossa häntä on kasvatettu, on vain tavallista ylevämpi satu Edward ei näyttänyt milloinkaan sellaisista kysymyksistä välittäneen. Hän kävi kirkossa, koska se kuului asiaan, mutta varsinkin senvuoksi, että se nuori nainen, jonka hän tahtoi naida, mielellään näki hänen pukeutuvan kauniisiin vaatteisiin ja saattelevan itseään musiikin, kukkien ja hyvien tuoksujen täyttämään juhlalliseen paikkaan, missä hän kohtasi yhtä upeasti vaatetettuja tuttaviansa. Kuinka järjettömältä tuntuikaan Edwardista, että nuori mies luopui tästä miellyttävästä tavasta vain siitä syystä, ettei voinut varmaan uskoa valaskalan nielleen Joonasta!
Ristiriita oli kuitenkin muuttunut kuolettavaksi vasta sitten, kun Halin epäilykset olivat kohdistuneet veljen arki-uskontoon, hyötymisjärjestelmän uskontoon. Aluksi Hal ei ollut tietänyt mitään käytännöllisistä asioista, ja Edwardin oli täytynyt vastata hänen kysymyksiinsä. Maan vaurauden olivat luoneet voimakkaat miehet; ja heillä oli vihollisia, ilkeämielisiä henkilöitä, joita kiihti kateus ja muut alhaiset intohimot ja jotka yrittivät repiä maahan tuota valtavaa rakennusta. Aluksi tämä paholaisteoria oli poikaa tyydyttänyt, mutta myöhemmin, aljettuaan lukea ja tehdä havaintoja, hän oli joutunut kiduttavien epäilysten valtaan. Vihdoin hän johtui veljensä lausumien ja niinsanottujen »kiihoittajien» teosten nojalla päättelemään, että oli olemassa kaksi vastakkaista henkistä tyyppiä: toiset ajattelivat hyötymistä, voittoa, toiset ajattelivat ihmisiä.
Edward oli levoton nähdessään, millaisia kirjoja Hal luki, ja sitäkin levottomampi huomatessaan, millaisia aatteita Hal toi mukanaan yliopistosta. Harriganissa oli täytynyt tapahtua muutaman vuoden aikana merkillinen muutos; Edwardin siellä ollessa ei kukaan ollut sellaista haaveillut! Kukaan ei ollut sepittänyt satiirisia lauluja tiedekunnasta eikä huomattavista filantroopeista!
Sitten oli vanhempaa Edward Warneria kohdannut halvaus, ja nuorempi Edward oli alkanut johtaa liikettä. Kolme vuotta siinä toimessa oltuaan hän oli omaksunut kaivostenomistajan näkökannan, jäykästi ja koko elämänsä ajaksi. Kaivostenomistajan asiana oli käyttää mahdollisimman halpaa työvoimaa, saada mahdollisimman suuri tuotto lyhyimmässä ajassa ja myydä tuotteet markkinahintaan asiakkaille, joiden luotto oli tyydyttävä. Niin menetellessään liike oli menestyksellinen; se taas, joka puhui kivihiilikaivoksissa raajarikoiksi muuttuvista miehistä, teki itsensä syypääksi hempeämielisyyteen ja julkeuteen.
Halin ilmoitus, että hän tulisi loma-aikanaan tutkimaan teollisuusoloja tavallisena työmiehenä, oli Edwardia huolestuttanut. Asiaa lähemmin harkitessaan hän oli kuitenkin taipunut ajattelemaan, ettei se kenties olisi niinkään huono ajatus. Hal kukaties ei löytäisikään, mitä etsi; oli mahdollista, että hänen ruumiillista työtä tehdessään jokin määrä hupsutuksia hänen päästään hälvenisi!
Nyt oli koe suoritettu, ja Edward oli yhtäkkiä havainnut asian kamalaksi epäonnistumaksi. Hal ei ollut tullut huomaamaan, että työväki on kapinallista, laiskaa ja kyvytöntä ja tarvitsee johtajakseen lujan käden; päinvastoin: hän oli itse muuttunut sellaiseksi kapinoitsijaksi! Laiskojen ja kyvyttömien puolustajaksi, agitaattoriksi, luokkaennakkoluulojen kiihtäjäksi, omien ystäviensä ja veljensä liikekumppanien viholliseksi!
Hal ei ollut milloinkaan nähnyt Edwardia niin kiihtyneenä. Tässä oli jotakin kerrassaan tavatonta; Hal ei saanut selville, mitä se oli, mutta asia vaivasi häntä kaiken aikaa, kunnes veli kertoi, kuinka oli tänne joutunut. Hän oli ollut päivälliskutsuissa erään tuttavan luona, ja Percy Harrigan oli pyytänyt häntä puhelimeen kello yhdentoista jälkeen illalla. Percy oli saanut Cartwrightilta ilmoituksen, jonka mukaan Hal johti kapinaliikettä Pohjois-Laaksossa. Percy oli kuvaillut asiaa niin kaamein värein, että Edward oli kiiruhtanut keskiyön aikaan lähtevälle junalle vierailupuvussaan ottamatta mukaansa hammasharjaakaan.
Hal kykeni tuskin hillitsemään nauruaan. Hänen veljensä, hänen muodollinen ja arvokas veljensä, oli astunut makuuvaunusta seitsemän aikaan aamulla puettuna hännystakkiin ja silkkihattuun! Ja siinä hän nyt oli, Edward Warner junior, hieno mies, joka ei milloinkaan maksanut puvustaan vähempää kuin sataviisikymmentä dollaria, seisoi siinä puettuna vaatteisiin, jotka oli ostanut kahdellatoista dollarilla ja neljälläkymmenelläkahdeksalla sentillä kivihiilikaupungin juutalaiselta!
11.
Edward ei kumminkaan suostunut hymyilemään; hänen kaikki sielunkykynsä askartelivat yhdessä ainoassa tehtävässä: yrityksessä saada veli pois näistä vaarallisista ja nöyryyttävistä olosuhteista. Hal oli tullut Edwardin liiketuttavan omistamaan kaupunkiin ja oli alkanut sekaantua sen asioihin, yllyttää työväkeä ja saattaa vaaranalaiseksi vierasta omaisuutta. Edward tuntui ehdottomasti otaksuvan, että Pohjois-Laakso — eikä ainoastaan kaivokset ja rakennukset, vaan samoin niissä elävät ihmiset — olivat Yleisen Polttoaine-Yhtiön omaisuutta, ja Hal sai vastaukseksi vain ärtyneitä huudahduksia yrittäessään esittää toisenlaista näkökantaa. Olisiko Pohjois-Laaksoon milloinkaan syntynyt kaupunkia, ellei olisi ollut Yleisen Polttoaine-Yhtiön pääomaa ja toimeliaisuutta? Elleivät Pohjois-Laaksossa asuvat ihmiset olleet tyytyväiset yhtiön heille tarjoamiin oloihin, he voivat asian yksinkertaisesti korjata — menemällä työhön jonnekin muualle. Mutta hepä jäivät; he kaivoivat kivihiiltä Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle, nauttivat yhtiön maksamaa palkkaa…