Andy oli käynyt koulua, oli oppinut lukemaan englanninkieltä, ja opettaja oli lainannut hänelle kirjoja ja aikakauslehtiä, joissa oli ihmeellisiä kuvia. Nyt hän kalpasi enempää kuin kuvia, hän tahtoi saada niiden edustamat todelliset oliot. Tässä Hal havaitsi erään kaivoksenomistajia kohtaavan vaikeuden. He keräsivät suuren määrän nöyriä orjia, jotka olivat peräisin parista-kolmestakymmenestä rodusta ja syntyjään orjamielisiä; mutta Amerikan mieletön järjestelmä, jonka mukaan piti olla olemassa julkisia kouluja, sai aikaan, että tämän lauman lapset oppivat puhumaan, vieläpä kirjoittamaankin englanninkieltä. Niin he muuttuivat liian hyviksi heitä odottavaa kohtaloa varten, sitten pääsi kaivosalueelle pujahtamaan joku kiertävä agitaattori, ja yht'äkkiä oli piru irti. Siitä syystä tarvittiin hiilikaivoksissa toisenkinlainen »valvoja», jonka asiana oli varjella toisenlaisilta räjähdyksiltä — ei hiilikaasujen, vaan ihmismielen aikaansaamilta.
Tähän toimeen sisältyvät velvollisuudet kuuluivat Pohjois-Laaksossa lähinnä Jeff Cottonille, aluepäällikölle. Hän ei ollut näköjään sellainen mies kuin olisi luullut hänen virkansa edellyttävän. Hän oli laiha, melkein hienonnäköinen, henkilö, joka frakkiin puettuna olisi kelvannut diplomaatiksi. Hänen ärtyessään vääntyi suu kuitenkin rumaksi, ja hänellä oli aina mukanaan tuliase, jossa nähtiin kuusi uurretta; sitäpaitsi hänellä oli sheriffin-merkki, jonka nojalla hän voi rankaisematta lisätä uurremerkkiensä lukua. Jeff Cottonin tullessa lähti räjähdysvalmis mies aina pois ollakseen räjähtäväinen yksikseen. Pohjois-Laaksossa vallitsi niinmuodoin »järjestys», ja ainoastaan lauantai- ja sunnuntai-iltoina, humalaisia hillittäessä, tai maanantai-aamuina, kun heitä täytyi potkien retuuttaa työhön, voi havaita, millaisilla perustuksilla tämä »järjestys» lepäsi.
Paitsi Jeff Cottonia ja hänen apuriansa Adamsia, joilla oli virkamerkit ja jotka tunnettiin, oli toisia apureita, joilla ei ollut mitään merkkejä ja jotka edellytettiin tuntemattomiksi. Palatessaan kaivoksesta eräänä iltana Hal sanoi kroatialaiselle muulinajajalle Madvikille jotakin yhtiön myymälän korkeista hinnoista ja hämmästyi kovin, kun mies potkaisi häntä nilkkaan. Myöhemmin, kun he olivat menossa illalliselle, Madvik selitti asian. »Se punanaamainen, Gus. Pidä varasi — se on yhtiön urkkija.»
»Niinkö tosiaan?» kysyi Hal täynnä mielenkiintoa. »Mistä sen tiedät?»
»Tiedän. Kaikki tietävät.»
»Hän ei näytä kovin viisaalta», virkkoi Hal, jonka käsitykset salapoliiseista olivat muodostuneet Sherlock Holmesin nojalla.
»Ei tarvitse paljon viisautta. Menee päällysmiehen luo, sanoo: 'Joe lurjus puhuu liikoja. Sanoo myymälän varastavan.' Vaikka pirun tyhmä sen tekee. Eikö niin?»
»Epäilemättä», myönsi Hal. »Ja saako hän siitä palkan yhtiöltä?»
»Päällysmies maksaa. Antaa juoda, antaa vähän rahaa. Sitten päällysmies tulee, sanoo sulle: 'Pidät liika suurta suuta, mies. Mene helvettiin tästä!' Ymmärrätkö?»
Hal ymmärsi.