»Menet pois tästä kanjonista. Tulet toiseen kaivokseen. Päällysmies kysyy: 'Missä olet ollut työssä?' Sanot: 'Pohjois-Laaksossa.' Hän sanoo: 'Mikä nimi?' Sinä sanot: 'Joe Smith', Hän sanoo: 'Odota.' Menee sisään, katsoo paperia, tulee ulos, sanoo: 'Ei ole työtä!' Sinä sanot: 'Miksei?' Hän sanoo: 'Pidät liika suurta suuta, mies. Mene helvettiin!' Ymmärrätkö?»
»Tarkoitat mustaa kirjaa?» sanoi Hal.
»Niin, mustaa kirjaa. Puhelimellakin taitavat saada kaikki tietää. Jos teet jotakin pahaa, puhut ammattiyhdistyksestä» — Madvik oli alentanut ääntänsä ja lausunut viimeisen sanan kuiskaten — »lähettävät kuvasi — et saa työtä missään koko valtiossa. Mitä siitä pidät?»
11.
Aivan pian Hal näki tämän urkkimisjärjestelmän toiminnassa ja alkoi hiukan ymmärtää niitä voimia, jotka pitivät näitä hiljaisia ja kärsivällisiä armeijoja työssään. Eräänä sunnuntaiaamuna hän oli kävelemässä muulinajaja Tim Raffertyn kanssa, jonka leppoisissa nuorissa, hiilenmustentamissa kasvoissa oli uneksiva sininen silmäpari. He tulivat Timin asunnolle, ja Tim kehoitti Halia astumaan sisään. Timin isä oli kumarainen ja työn raatelema mies, mutta hänen rotevassa ruumiissaan, joka oli monen miespolven aikana hiilikaivoksissa ahertaneiden miesten perintöä, asui vielä ankara voima. Hänet tunnettiin »Vanhan Raffertyn» nimellä, vaikka hän ei ollut vielä läheskään viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli aloittanut työn kaivospoikana yhdeksän vuoden iässä ja näytti nyt vieraalle haalistunutta nahkakantista albumia, jossa oli »vanhan maan» sukulaisten kuvia — miehiä, joilla oli alakuloiset, syväuurteiset kasvot ja jotka istuivat erittäin jäykkinä ja juhlallisina tullakseen ikuistetuiksi jälkipolvia varten.
Perheenäiti oli laiha harmaahapsinen nainen, joka oli menettänyt hampaansa, mutta säilyttänyt lämpimän sydämensä. Hal mieltyi häneen, koska koti oli siisti, ja istuutui kynnykselle, ympärillään joukko pieniä Rafferty-suvun jäseniä, joiden kasvot hohtelivat sunnuntaista puhtautta. Hän lumosi lapset kertomalla heille Clark Russellin ja Mayne Reidin teoksista sieppaamiansa seikkailuja. Siitä hyvästä häntä kehoitettiin jäämään päivälliselle. Hän sai puhtaan veitsen ja kahvelin ja lautasellisen höyryävän kuumia perunoita, joiden vieressä oli pari suolatun sianlihan viipaletta. Ateria oli niin oivallinen, että Hal heti tiedusteli, saisiko muuttaa majapaikastaan tänne aterioimaan.
Mrs Raffertyn silmät suurenivat. »Miksipä ei», sanoi hän, »mutta luuletteko, että siihen suostuvat?»
»Minkätähden eivät suostuisi?» kysyi Hal.
»Se olisi huono esimerkki toisille.»
»Tarkoitatteko, että minun on pakko pysyä Remnitskin luona?»