30.
Lopulta Halin kumminkin täytyi palata käytännöllisiin asioihin. Hän istuutui vuoteen viereen ja kertoi vanhalle miehelle hienotunteisesti, että hänen veljensä oli tullut häntä tapaamaan ja oli antanut hänelle hiukan rahaa. Veljellä oli rahoja yllin kyllin, joten Edström voi lähteä sairaalaan tai, jos piti parempana, pyytää Maryä jäämään hoitajakseen. He kääntyivät ovella seisovan emännän puoleen. Hänellä oli kolme vuokralaista pienessä asunnossaan, mutta hän lupasi siitä huolimatta asiaan suostua, jos Mary voi maata lasten kanssa. Halin vastaväitteistä huolimatta Mary hyväksyi ehdotuksen, ja Hal huomasi, mitä hänen mielessään liikkui: hän tulisi ottamaan hiukan rahoja, Edströmin hädänalaisen tilan vuoksi, mutta niin vähän kuin suinkin mahdollista.
John Edström ei luonnollisesti tietänyt, mitä oli tapahtunut hänen loukkaantumisensa jälkeen, ja Hal kertoi hänelle asiat lyhyesti — kumminkaan mainitsematta, millainen muodonmuutos oli tapahtunut eräässä kaivosmiehen apulaisessa. Hän kertoi, millaista osaa Mary oli näytellyt lakon aikana, koki huvittaa vanhaa miesparkaa ja kuvaili, kuinka oli nähnyt Maryn lumivalkoisen ratsun selässä, valkoiseen, pehmeään ja hohtavaan pukuun puettuna, Jeanne d'Arcia tai vaalikulkueen johtajatarta muistuttavana.
»Kuinkapa muuten», virkkoi Mary, »hänen täytyy välttämättä aina kiinnittää huomiota tähän vanhaan pukuuni!»
Hal katsahti häneen; hänellä oli yllään vanha sininen karttuunipuku. »Tuossa puvussa on jotakin salaperäistä», sanoi hän. »Se on eräs niitä pukuja joista luemme saduissa: se säilyy aina eheänä, uutena ja silitettynä. Kun ihmisellä on sellainen, ei hän muuta tarvitsekaan!»
»Niinkö luulette, nuori mies?» virkkoi Mary. »Kaivoksilla ei ole mitään hyviä hengettäriä — minun itseni täytyy se pestä illalla, kuivata uunin edessä ja silittää seuraavana aamuna.»
Hän sanoi tuon aivan hilpeästi, mutta sairaana makaava vanha kaivosmieskin käsitti, kuinka murheelliselta täytyi tytöstä tuntua, että hänellä oli yksi ainoa puku lemmenaralla iällään. Hän silmäili neitoa ja nuorukaista, huomasi heidän ilmeisesti toisiinsa kiintyneen ja oli vanhana ihmisenä valmis auttamaan asiaa. »Oranssinkukkia hän tarvitsisi», huomautti hän heikolla äänellä.
»Mitä joutavia!» nauroi Mary, yhä vieläkin järkkymättömän hilpeänä.
»Epäilemättä», virkkoi Hal nopeasti ja kohteliaasti, »hän on itsekin kukkanen. Kaivoskenttien ruusu — ja runokirjoissa hänestä kiistellään. Toiset sanovat, että tulee jättää hänet paikalleen, toiset sanovat, että ruusu on poimittava, kun se vielä on mahdollista — aika kuluu alinomaa!»
»Jopa nyt jotakin», virkkoi Mary. »Vastikään minä ratsastin valkoisella ratsulla.»