»Löivät häntä, sir. Häneltä katkesi käsivarsi ja oli pääkin mennä mäsäksi.»

Hal ja Mary huudahtivat yhtaikaa: »Kuka sen teki? Milloin?»

»Emme tiedä, kuka. Se tapahtui neljä päivää sitten.»

Hal käsitti, että sen oli täytynyt tapahtua silloin, kun hän oli paennut MacKellarin luota. »Oletteko kutsunut tohtorin hänen luokseen?»

»Olemme, sir; mutta me emme voi tehdä paljoa, sillä mieheni on työtön ja meillä on lapset ja ruokavieraat hoidettavina.»

Hal ja Mary kiiruhtivat yläkertaan. Heidän vanha ystävänsä makasi siellä pimeässä, mutta tunsi heidän äänensä ja tervehti heitä heikosti huudahtaen. Emäntä toi lampun, ja he näkivät Edströmin makaavan selällään, pää siteissä ja käsivarsi lastoitettuna. Hän näytti tosiaankin kovin heikolta, lempeät vanhat silmät olivat painuneet syvälle kuoppiin, ja hänen kasvojaan katsellessaan Hal muisti Jeff Cottonin hänelle antaman nimen: se muikeanaamainen vanha saarnamies!

He saivat nyt kuulla, mitä oli tapahtunut Halin paettua Percy Harriganin junaan. Edström oli huutanut pakeneville kehoittaen heitä juoksemaan ja oli itsekin alkanut juosta heidän jälkeensä, mutta samassa oli eräs kaivoksen vahdeista ohimennessään iskenyt häntä kasvoihin, niin että hän oli kaatunut. Hän oli satuttanut päänsä katukivitykseen ja oli maannut siinä tajuttomana monta tuntia. Vihdoin oli joku ohikulkija kutsunut poliisimiehen, he olivat tarkastaneet hänen taskunsa ja löytäneet johonkin paperilappuun kirjoitetun osoitteen. Siinä kaikki, mitä he Edströmiltä kuulivat — lukuunottamatta sitä seikkaa, ettei hän ollut lähettänyt hakemaan apua MacKellarin luota, koska oli varmaan tietänyt kaikkien tekevän parastaan saadakseen kaivoksen auki eikä tahtonut heitä häiritä omilla onnettomuuksillaan.

Hal kuunteli vanhan miehen hiljaisella äänellä esittämää kertomusta, ja hänen mielessään kuohahti raivo, jonka Pohjois-Laakson kokemukset olivat häneen kehitelleet. Se oli kenties typerää, sillä rauhaahäiritsevän vanhan miehen kumoon iskeminen kuului kaivospoliisin jokapäiväisiin tehtäviin. Mutta Halin mielestä se oli kaikkein luonteenomaisin kaikista niistä konnantöistä, joita hän oli joutunut näkemään; se osoitti, kuinka sanomattoman sokea yhtiö oli kaikelle sille, mikä oli parasta elämässä. Tämä vanha mies oli ylen leppoisa ja kärsivällinen, oli kärsinyt paljon, mutta ei ollut milloinkaan oppinut vihaamaan, vaan oli säilyttänyt uskonsa puhtaana ja järkkymättömänä. Mitä merkitsikään hänen uskonsa Yleisen Polttoaine-Yhtiön kätyreille? Mitä apua hänellä oli ollut filosofiastaan, pyhyydestään, ihmiskunnan tulevaisuutta koskevista toivoistaan? Ne olivat iskeneet häntä ohimennen ja olivat jättäneet hänet siihen makaamaan — ollenkaan välittämättä siitä, oliko hän elossa vai kuollut.

Hal oli tuntenut jonkinlaista tyydytystä suoritettuaan pienen seikkailunsa lesken puvussa ja myöhemmin kuullessaan Maryn kertovan itsensä-voittamisesta; mutta nyt, kuunnellessaan vanhan miehen kuiskaten kertomaa tarinaa, hän huomasi tyytyväisyytensä häipyvän olemattomiin. Hän käsitti jälleen kesäisen retkensä ankaran totuuden: sen tulos oli mitätön. Ehdoton, auttamaton häviö! Hän oli tuottanut päällystölle tilapäistä ikävyyttä, mutta aivan pian he tulisivat huomaamaan, että hän oikeastaan oli tehnyt heille palveluksen peruuttamalla lakon. He tulisivat panemaan teollisuuden pyörät jälleen käyntiin, ja työmiehet olisivat aivan samassa asemassa kuin ennen Joe Smithin saapumista heidän joukkoonsa tallirengiksi ja kaivosmiehen apulaiseksi. Mitä merkitsi kaikki puhe yhteenkuuluvaisuuden tunnosta, tulevaisuudentoivoista; mitä se merkitsisi ajan pitkään, teollisuuden pyörien alinomaa pyöriessä? Pohjois-Laakson työmiehillä tulisi olemaan aivan samat oikeudet kuin aina ennenkin: oikeus olla orjina, ja elleivät he siihen suostuneet, oikeus tulla marttyyreiksi.

Mary piti kiinni vanhan miehen kädestä ja kuiskaili hänelle lämpimiä myötätunnon sanoja Halin sillä välin astellessa lattialla ankaran vihan vallassa. Hän päätti olla palaamatta kotiin, päätti jäädä, hankkia kunnollisen asianajajan ja saattaa rangaistukseen ne, jotka olivat tähän konnantyöhön syypäät. Hän tahtoi koetella kaikkia laillisia keinoja ja aikoi tarvittaessa aloittaa poliittisen taistelun kumotakseen kivihiiliyhtiön ylivallan näillä seuduilla. Hän tahtoi hankkia jonkun kirjoittamaan näistä asioista, tahtoi nostaa rahoja ja perustaa sanomalehden saadakseen ne tunnetuiksi. Ennenkuin vihanpuuska ehti laimentua, Hal Warner tosiaankin näki itsensä kuvernööri-ehdokkaana ja kumoamassa republikaanista koneistoa — ja kaikki tuo johtui vain siitä, että joku tuntematon kaivosyhtiön salapoliisi oli kaatanut muikeanaamaisen vanhan kaivosmiehen katuojaan katkaisten hänen käsivartensa!