Pedron kaupunki sijaitsi vuoriston rajalla. Siinä oli hajallaan joukko myymälöitä ja kapakoita, joiden luota muutamat haararadat suuntautuivat kanjoneihin, kohti hiilikaivoskenttiä. Viikon varrella kaupunki oli rauhallinen ja unelias, mutta lauantai-iltoina, kun kaivosmiehiä tuli joukoittain alas ja karjankasvattajat saapuivat ratsain tai automobiileissä, se heräsi kuhisevaan elämään.
Eräänä päivänä kesäkuun lopulla astui junasta asemalla nuori mies. Hän oli suunnilleen yhdenkolmatta vuoden ikäinen, piirteet olivat hienot, ja ruskeat hiukset pyrkivät aaltoutumaan. Hänellä oli yllään kulunut ja nukkavieru puku, jonka hän oli ostanut siinä kotikaupunkinsa osassa, missä juutalaiset kauppiaat katukäytävällä seisoen tarjoavat tavaroitaan; nutun alta näkyi likainen sininen paita, vailla kaulanauhaa, ja jaloissa olevat jykevät kengät olivat jo kauan kuluttaneet anturoitaan. Selkään oli sitaistu mytyksi toinen vaateparsi ja peite, ja taskuissa hänellä oli kampa, hammasharja ja pieni kuvastin.
Junan tupakoitsijaosastossa istuessaan nuori mies oli kuunnellut kaivoskenttiä koskevia keskusteluja ja oli yrittänyt painaa mieleensä outoa puhetapaa. Junasta astuttuaan hän meni hiukan kauemmaksi radan varrelle, nokesi kätensä ja pyyhki tummuutta poskiinsakin. Kuvastimen avulla tulosta tarkastettuaan hän lähti astelemaan Pedron pääkadulle, valitsi erään pienen tupakkamyymälän ja meni sisään. Hän kysyi myymälän omistajattarelta niin jurosti kuin suinkin osasi: »Voitteko sanoa, kuinka tästä pääsen Honkarotkon kaivoksille?»
Nainen katsahti häneen osoittamatta minkäänlaista epäluuloa ja antoi pyydetyn neuvon. Kysyjä otti resinan ja ajoi Honkarotkon kanjonin suulle, mistä hänellä oli vielä jalan astuttavaa matkaa kolmetoista mailia. Oli aurinkoinen päivä, taivas oli kirkas kuin kristalli ja ilma tuntui virkistävältä.
Nuori mies näytti tyytyväiseltä ja lauleli astellessaan laulua, jossa oli värssyjä paljon:
"Kivihiili kempi on herra herttaisempi
kuin kruunujen kantajat muut!
Hän koulun meille laittoi, miss' oppi oiva maittoi,
nyt kiitosta kaikuvat suut!
Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puuta
nyt kanssani katsele oi!
On maailma kuin taulu, ja Harriganin laulu
niin heleästi illassa soi!
Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii,
ei tehtaista hoppu lopu, ei.
On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna,
ja liikeni koulullei!
Ah armas Mari-Anna, sa ethän kaunaa kanna, —
kuunhohtoinen iltamme on.
Näät maailman kuin taulun, ja Harriganin laulun
kun kuulet, käy karkelohon!
Siis säily maailmassa, sun paisukohon kassa,
kun pyörille vauhtia suot!
Ain' olkoon piippuun panna ja muukin oiva manna,
on vilpitön toivoni tuo!