Ah Anna-Liza, kuuta —"
Ja niin edespäin — niin kauan kuin paistaa kuu jollekin koulun-aukiolle. Siinä yhtyivät toisiinsa iloinen ajatuksettomuus ja se kyselyhalu, jolla nykyaikainen nuoriso on alkanut häiritä vanhempaa polvea. Marssisäveleksi laulu oli hiukan liian nopeatahtinen vuoriston kanjonia astuttaessa, mutta Hal Warner voi pysähtyä huutamaan kohti rotkon seinämiä, kuuntelemaan niiden kaikua ja lähteä jälleen jatkamaan matkaa. Hänen sydämessään asusti nuoruus, asianharrastus ja uteliaisuus; housujentaskussa hänellä oli hiukan pientä rahaa ja vyöhön ommeltuna kymmenen dollaria kaiken varalta. Jos Peter Harriganin Yleisen Polttoaine-yhtiön valokuvaaja olisi tänä aamuna siepannut hänestä pikakuvan, se olisi varmaan kelvannut edustamaan »hiilenkaivajaa» jossakin »yleishyödyllisessä» julkaisussa.
Nousu oli kuitenkin jyrkkä; kävelijä havaitsi jo ennen perilletuloa saappaittensa painon eikä enää laulanut. Auringon laskiessa kanjonin taa hän ehti määräpaikkaan, tietä sulkevalle portille, johon oli kiinnitetty levy:
HONKAROTKON KIVIHIILIYHTIÖ.
Yksityisomaisuutta.
Pääsy kielletty.
Hal astui portille, joka oli rautatangoista rakennettu ja lukittu. Seisottuaan siinä hetken aikaa juroa ääntänsä järjestellen hän retuutti porttia, ja sisäpuolella olevasta kojusta tuli mies.
»Mitä tahdot?» kysyi mies.
»Tahdon päästä sisään. Olen työn haussa.»
»Mistä tulet?»
»Pedrosta.»
»Missä olet ollut työssä?»