»Eikö haittaa? Mistä sen tiedätte? Voivat minä päivänä tahansa tuoda teidät ylös ruumiina!»
Maryn »seurallisuus» oli mennyttä; hänen äänensä oli täynnä katkeruutta, kuten aina hänen puhuessaan Pohjois-Laakson oloista. »Minä tiedän, mitä teille sanon, Joe Smith. Olenhan menettänyt kaksi veljeä sillä tavalla — parempia poikia ette löydä mistään koko maailmasta! Ja olenpa nähnyt monen muunkin pojan menevän kaivokseen nauraen ja nousevan sieltä ruumiina — tai raajarikkona, mikä on työmiehelle sitäkin pahempi. Toisinaan tekisi mieleni mennä aamulla seisomaan kaivoksen suulle ja huutaa niille: Takaisin, takaisin! Lähtekää täältä kerrassaan pois jo tänään! Nähkää nälkää, jos on pakko, kerjätkää, ellei muu auta, kunhan etsitte itsellenne jonkin toisen työn!»
Hänen äänessään soi kiihkeän vastalauseen sävel, ja hänen jatkaessaan siihen tuli uusi omakohtaisen kauhun sävy. »Asia on pahempi nyt — teidän tultuanne, Joe, kun täytyy nähdä teidän ryhtyvän kaivostyöhön — teidän, joka olette nuori ja voimakas ja toisenlainen kuin kaikki muut. Lähtekää pois, Joe, lähtekää, kun vielä voitte!»
Kehoituksen kiihkeys ihmetytti nuorta miestä. »Älkää olko huolissanne minun tähteni, Mary», sanoi hän. »Minulle ei tapahdu mitään. Minä lähden jonkin ajan kuluttua täältä pois.»
Tie oli epätasainen, ja Hal oli tukenut tyttöä käsivarresta heidän kävellessään. Hän tunsi tytön vapisevan ja jatkoi jälleen nopeasti: »Oikeastaan ei pitäisi lähteä minun, vaan teidän, Mary. Teidän pitäisi päästä täältä pois. Te vihaatte koko paikkakuntaa — teille on elämä täällä kauheata. Ettekö ole milloinkaan ajatellut lähteä pois?»
Mary ei vastannut heti, ja hänen vastatessaan oli kiihtymys kadonnut hänen äänestään, joka nyt ilmaisi kumeata epätoivoa. »Ei maksa vaivaa ajatella minua. Ei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ole mitään, mitä voi tehdä tyttö, joka on köyhä. Olen yrittänyt, mutta tuntuu kuin olisi ollut edessäni kiviseinä. Enhän voi edes säästää rahoja rautatielippua varten! Olen yrittänyt, olen säästänyt kaksi vuotta — ja kuinka paljon luulette minun saaneen kertymään, Joe? Seitsemän dollaria! Seitsemän dollaria kahdessa vuodessa! Ei, rahaa on mahdoton säästää paikassa, jossa niin monet asiat särkevät sydäntä. Heitä voi vihata, koska ovat pelkureita, mutta täytyy auttaa, kun mies saa surmansa ja vaimo ja lapset ajetaan maantielle talvisydännä, ulos pakkaseen, missä heillä ei ole kattoa pään päällä!»
»Olette liian helläsydäminen, Mary.»
»Ei, niin ei ole laita. Kuinka voisinkaan lähteä ja jättää omat veljeni ja sisareni, jotka tarvitsevat minua?»
»Voisittehan ansaita rahaa ja lähettää heille.»
»Minä ansaitsen hiukan täälläkin — käyn pesemässä ja hoitamassa.»