Tuntui tosiaankin järjettömältä, että tien viereen, näkyville paikoille sijoitettiin ilmoitustauluja »Työtä tarjona» ja siten houkuteltiin mies nousemaan kolmentoista mailin päähän vuoristoon, mistä hänet lähetettiin takaisin minkäänlaista selitystä antamatta. Hal uskoi varmaan, että paaluaidan sisäpuolella oli työtä ja että hän kyllä työhön pääsisi, kunhan saisi puhutella päällysmiehiä. Hän nousi ja asteli tietä alaspäin neljännesmailin, kohtaan, jossa tien poikki kulki eräs vuoriston rautatierata. Siitä oli parhaillaan kulkemassa tyhjä juna, jonka vaunut ratisivat ja kolisivat veturin puuhkuttaessa ylämäkeen. Siitä johtui Halin mieleen keino.
Alkoi jo olla pimeä. Hal kulki hiukan kumartuneena kohti junaa, pääsi varjoon ja hyppäsi erääseen vaunuun. Hän kiipesi vikkelästi sisään, paneutui pitkäkseen ja odotti siinä tykyttävin sydämin.
Ei ollut kulunut minuuttiakaan, kun hän kuuli huudettavan ja katsahtaessaan näki portin Kerberoksen juoksevan polkua pitkin kohti rataa, hänen kumppaninsa Bill ihan kintereillä. »Hei, hyppää alas sieltä!» huusivat he, ja Bill saavutti sen vaunun, jossa Hal matkusti.
Hal huomasi yrityksen epäonnistuneen, hyppäsi maahan toiselle puolelle ja lähti kulkemaan poispäin. Bill tuli hänen jäljessään, ja junan mentyä juoksi hänen luokseen rataa pitkin toinen mies. Hal kulki nopeasti, sanaakaan virkkamatta; mutta portin Kerberoksella oli paljon sanoja, useimmat sellaisia, ettei niitä voi kirjaan merkitä. Hän tarttui Halin kaulukseen ja retuutti häntä vihaisesti suunnaten sitten potkun siihen ruumiinosaan, jonka luonto on varustanut potkuja vastaanottamaan. Hal saavutti jälleen tasapainonsa, ja miehen yhä ahdistaessa kääntyi ja iski häntä rintaan, niin että hän horjahti taaksepäin.
Halin vanhempi veli oli totuttanut hänet käyttämään nyrkkejänsä; nyt hän pysähtyi ja kääntyi päin ottaakseen vastaan toisen hyökkääjän. Mutta näyttipä siltä, ettei kaivosmailla asioista selviydyttykään niin mutkattomasti. Mies pysähtyi hänkin, ja Halin nenän eteen ilmaantui yhtäkkiä revolverinpiippu. »Pistä pystyyn!» sanoi mies.
Sellaista lausepartta Hal ei ollut koskaan ennen kuullut, mutta tarkoitus oli auttamattoman selvä. Hal pisti kätensä pystyyn. Samassa hyökkäsivät molemmat ahdistajat hänen kimppuunsa, ja silmäkulmaan sattunut isku kaatoi hänet selälleen kivikkoon.
2.
Tullessaan tajuihinsa Hal makasi pimeässä ja tunsi kipua koko ruumiissaan. Hän makasi kivipermannolla ja yritti kääntää kylkeä, mutta kääntyi kohta takaisin, sillä koko selkä tuntui ruhjoutuneelta. Myöhemmin, kyetessään itseään tarkastamaan, hän huomasi ihossaan parikymmentä ahdistajiensa jykevien saappaiden jättämää jälkeä.
Hän makasi siinä pari tuntia päätellen joutuneensa tyrmään, koska tähdet näkyivät vilkkuvan rautatankojen lomitse. Joku kuului kuorsaavan, ja Hal äännähti useita kertoja, yhä kuuluvammin, kunnes kuorsaaja murahti jotakin. Hal kysyi: »Voitteko antaa minulle vettä?»
»Minä annan sinulle helvettiä, jos minut vielä herätät», kuului ääni sanovan. Hal makasi mitään virkkamatta aamuun asti.