Nämä sanat olivat yhtä vähäarvoisia kuin aika, minkä niiden lausuminen vei; mutta Montague ei tätä huomannut ja hän tunsi tuskallista painetta sisällään. Mutta hän vastasi välinpitämättömästi, että jokaisen oli tyydyttävä kohtaloonsa, ja istuutui muutamaan liiketuttaville varattuun tuoliin, Hammond & Streeterin liikehuoneusto oli kuin pieni luentosali, jossa oli rivittäin tuoleja ja edessä musta taulu, ja kaikkein tärkeimpäin osakkeiden alkukirjaimet merkittynä suuriin pylväihin ja eilisen päivän viimeiset hinnat pienillä viheriöillä korteilla niiden yläpuolella. Yhdellä sivulla oli kassanhoitaja ja kaksi palvelijaa, jotka odottivat merkinantonappausta alkamiseen.
Tuoleilla istui kaksi tai kolmekymmentä miestä, nuoria ja vanhoja; useimmat niistä säännöllisiä habitués, Wall Streetin kuumeen uhreja. Montague tarkasteli heitä, ja hänen korviinsa saapui katkelmia heidän kuiskuttelevasta keskustelustaan, joka tapahtui sangen monimutkaisella ja epämiellyttävällä ammattikielellä. Hän tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi ja asemansa sangen epämukavaksi — sillä hän oli saanut Street-kuumeen omiin suoniinsa, eikä hän jaksanut sitä voittaa. Iljettäviä väristyksiä kulki ylös ja alas pitkin selkäpiitä ja hänen kätensä olivat kylmät.
Hän katseli huumaantuneena pieniä numeroja; ne seisoivat siellä jonkin suunnattoman ja jättiläismäisen voiman ulkonaisina ilmauksina, — voiman, jota oli mahdotonta hallita tai edes käsittää — jonkin armottoman, hävittävän voiman, sellaisen kuin on salama taikka pyörremyrsky. Ja hänkin oli asettanut itsensä sen armoille — se saisi tehdä hänelle mitä tahtoi! "Mannerm. puol. 59 5/8" luettiin pienellä pahvilapulla; ja hänellä oli ainoastaan kuusi pistettä varmaa. Jos millä hetkellä päivästä tahansa nuo numerot kääntyisivät luettaviksi "53 5/8" — silloin jokainen dollari Montaguen kuudestakymmenestä tuhannesta olisi ijäksi mennyttä! Se suuri korvaus, jonka edestä hän niin kovasti oli tehnyt työtä ja josta hän niin suuresti oli iloinnut — se olisi kaikki mennyt, ja sievonen pala hänen perinnöstään vielä lisäksi!
Joku poikanen pisti hänen käteensä pienen, nelisivuisen paperin — yhden noista lukemattomista uutisarkeista, joita eri liikehuoneet levittivät ilmaiseksi ilmottamis- y.m. tarkotuksia varten; ja otsikko 'Mannermaan puoleiset' sattui hänen silmäänsä Day's Eventsin sisällössä. Hän luki: "Mantereen tuonpuoleisen rautatieverkon johtajien kokous pidetään tänään päivällä. Luotettavalta taholta ennustetaan, että neljännesvuoden voitto-osinkoa ei jaeta, niinkuin sitä ei ole jaettu kolmena viimeisenä neljänneksenä. Osakkeiden omistajien keskuudessa vallitsee suuri tyytymättömyys. Osakkeiden asema on selvästi havaittavan heikko, ja ilmeisesti puuttuu sisäistä kannatusta; arvo laskeutui kolmella pisteellä juuri ennen eilisen pörssiin sulkemista niiden tiedonantojen johdosta, joita länsivaltioiden virkailijain viimeaikaiset tutkimukset ovat ilmituoneet, ja laajalti luottamusta saaneiden huhujen johdosta, jotka kertovat erimielisyyksistä johtajien keskuudessa ja uudistuvasta vastarinnasta Hopkinsin toimien silmälläpitoa varten."
Kello oli jo ohi kymmenen, ja nyt alotti muistiinpanija pitkän tehtävänsä. Mannermaan puoleisilla kävi suunnaton kauppa, ja monet tuhannet osakkeet vaihtuivat kädestä käteen, ja hinta häilyi edestakaisin. Kun Oliver puolen tunnin kuluttua astui sisälle, oli se 59 3/8. "Se on hyvä", sanoi hän. "Meidän aikamme ei tule ennenkuin iltapäivällä."
"Mutta otaksuppa, että joudumme puille paljaille ennen iltaa?" sanoi toinen.
"Se on mahdotonta", vastasi Oliver. "Kaiken aamua kestää tulista ostoa."
He istuivat hetkisen, hermostuneina ja levottomina. Sitten katkaistakseen yksitoikkoisuuden, ehdotti Oliver, että hänen veljensä ehkä haluaisi nähdä "Streetiä." Ja he kääntyivät nurkasta Broad Streetille. Tämän päässä seisoi rakennus, joka sisällään kätki kaiken hallituksen kullan, ja jonka tornissa seisoi Gatling-kanuuna valmiina. Yleisö ei tietänyt, että se oli siellä, mutta rahamiehet tiesivät sen, ja näytti siltä kuin he olisivat haalineet kaikki toimistonsa ja pankkinsa ja talletusholvinsa sen suojaan, Täällä syvällä maan sisässä oli kätkettynä öljytrustin miljaardin arvoiset arvopaperit — eräässä suuressa, kuudensadan tonnin mittaisessa teräsholvissa, jonka ovi oli niin tarkoin asetettu, että yhdellä sormella saattoi kääntää sen saranoillaan. Ja vastapäätä tätä oli arvopaperipörssin valkoinen, kreikkalaismallinen rakennus. Kadun alapäässä tulvivat ihmisjoukot nuoralla ympäröidyn arenan sisäpuolella, tyrkkien toinen toisiaan, meluten ja pilapuheita päästellen; tämä oli se "piiri", missä sai ostaa pienempiä osakepinkkoja, ja kaikellaisten humbuugi-kaivosten ja öljylähteiden osakkeita, joita pörssi ei ollut merkinnyt luetteloihinsa. Satoi tai paistoi, nämä ihmiset olivat aina siellä; ja lähimpäin rakennusten akkunoissa seisoi toisia, jotka suurten puhetorvien kautta huusivat heille määräyksiä taikka antoivat merkkejä mykällä ja salaperäisellä kielellä. Muutamilla näistä välittäjistä oli kirjavat hatut, niin että heidät saattoi helposti erottaa; muutamien toimistot olivat etäällä, ja siellä istuivat miehet kaiken päivää edessään voimakkaat lasit, jotka oli varta vasten laadittu. Kaikkialla ilmassa oli keinottelua — levottomia, kuumeisia katseita; nopeita, hermostuneita liikkeitä; näivettyneitä, huolien uurtamia kasvoja. Sillä tässä pelissä nousi jokainen toistansa vastaan; ja nopat olivat asetetut niin, että yhdeksän jokaista kymmentä kohti oli tuomittu häviöön ja perikatoon.
He hankkivat pääsyliput katsojain parvekkeelle pörssissä. Täältä saattoi katsella alas saliin, joka oli parisen sataa jalkaa neliömitaten, ja laattiaa peitti ikäänkuin hirmumyrskyn jälelle jättämä kerros rikkirevittyjä paperin palasia, ja ilman täytti korvia särkevä rähäkkä ja helvetillinen äänten pauhu. Sinne oli kokoontunut noin kaksisataa miestä ja poikasta; muutamat vetelehtivät ja juttelivat, mutta useimmat olivat parveutuneet määrättyjen kauppakeskuspisteiden ympärille, missä ne pukkien toinen toisiaan koettivat kiipeillä toistensa yli, ja käsiään väännellen juoksivat edestakaisin huutaen kovalla äänellä. "Istuin" tässä pörssissä maksoi noin viisisataa tuhatta markkaa, ja niinpä ei siis kukaan näistä miehistä ollut köyhä; mutta kuitenkin he saapuivat päivä päivältä näyttelemään osaansa tällä iljettävällä arenalla, "etsien surussa toinen toistensa iloa": keksien tuhansia pikku kujeita toinen toistansa petokseen ja tyhjentääkseen; riemuiten tuhansista pikku voitoista; ja viettääkseen elämäänsä niinkuin aallot rantaa vastaan läikkyen — inhimillisen turhuuden oivallinen vertauskuva. Tuon tuostakin tarttui heihin äkkinäinen yltiöpäisyys, ja heistä tuli ulvovia paholaisia, jotka kirkuen, läähättäen ja repien riekaleiksi toistensa vaatteet velloivat yhden pisteen ympärillä; ja katsojaa värisytti, kun hän näki nuo jonkin tuntemattoman ja kammottavan lumouksen uhrit, joka pakotti heidät repimään ja runtelemaan toisiaan, kunnes olivat loppuun nääntyneet ja kalvenneet.
Mutta hän, joka oli pannut kaiken omaisuutensa "mannermaan puoleisiin", tajusi hämärästi kaiken tämän. Sillä hän oli samalla myynyt oman sielunsa lumoojalle, ja hän oli joutunut sen taikavoiman valtaan, ja hän toivoi ja pelkäsi ja tuskaili yhdessä tappelevan joukon kanssa. Montague ei tarvinnut kysyä, mikä oli hänen "pisteensä", sillä noin satamiehinen lauma oli ahtautunut sen ympärille, ja siellä täällä sen ulkopuolella kuhisi ja kihisi pieniä joukkoja.